HUHTIKSET 05 UUSI VIIKKO

Nyt se on tainnut rantautua meillekin, Lauran uhmaikä tai ainakin joku " hieman" hankalampi kausi... Muutaman päivän aikana tyttö on muuttunut jotenkin tosi ailahtelevaiseksi ja herkäksi, ja ulinaraivarit tulee ihan mistä tahansa. Joskus siitä, että kukaan ei tajua auttaa (vaikka pukemisessa) ja joskus taas siitä, että äiti idiootti tuli ja auttoi.. Eilen aamulla neiti ulisi ensimmäiset noin 1,5 tuntia mistä tahansa, mikä ei ollut varmaan naapureille nannaa - - Laura kun heräsi puoli kuuden aikaan.



Lisäksi eroahdistus (jes!) vaivaa, eikä isistä ole nyt mihinkään. Mäkään en siis saanut viikonloppuna nukkua kumpanakaan aamuna, koska isin kanssa olemisesta ei tullut mitään ja äidin luo piti tulla lohtua saamaan sen sata kertaa ennen kuin sitten viimein nousin.



Nyt L on nukkumassa, ja onneksi nukahti ilman temppuilua. Oli kyllä aikakin, sillä tänään me noustiin klo 5.15...



No, tää on sitten tätä! Olinhan minä toki k u u l l u t, lukenut ja tietoinen, että uhmaa tulee ja että se on erinomaisen t ä r k e ä kehitysaskel lapsen elämässä. On vaan niin helppoa olla hyvä kasvattaja ennen kuin joutuu tositoimiin! : ) Huoh.



Synnytys on alkanut mietityttää. Viimekertaisesta on jäänyt vähän sellainen passiivinen ja tylsä fiilis - otin liikaa sitä ilokaasua ja olin aika sekaisin koko toimituksen ajan. Epiduraalin ansiosta ei ollut kovia kipuja, mutta en myöskään tuntenut ponnistamisen halua enkä ponnistusvaiheen suppareita ollenkaan. Vähän jäi sellainen olo, etten missään määrin ollut tilanteen tasalla. Nyt toivoisin, että tämä menisi jotenkin vähän toisin. Mutta tärkeintähän on tietysti, että kaikki kävisi turvallisesti meidän molempien kannalta. Mutta olikos teistä kukaan synnyttänyt ilman epiduraalia? Millainen olisi spinaali tai kohdunkaulan puudutus (vai oliko se kohdunsuun)? Entä jos yrittäisi pelkällä ilokaasulla (sopivassa määrin)?



Sori, nyt tuli tällaisia omia juttuja vaan. Pakko mennä vähän lepäilemään, sillä kohta meille tulee vieraita. Palataan!



t. Ompunäiti 37+4 ja Laura kiukkupussi

Mulla on myös synnytysvalmennuksen jälkeen pyörinyt asia mielessä. Minä synnytin Helkan ilman epiduraalia, suurimpana syynä se, että pelkään piikkejä ja pelkäsin muutenkin noita puudutteita, koska viisaudenhampaan repimistä lukuunottamatta minua ei ole koskaan puudutettu. Pelkäsin että vaikutukset ovatkin vääränlaiset, esim. että menetän tuntuman kokonaan tms. Oletin myös koko ajan, että kipu tulisi pahemmaksi ja ajattelin, että turvaudun puudutteisiin vasta sitten kun kipu käy aivan ylivoimaiseksi kestää. Lopulta otin kohdunkaulanpuudutuksen siinä vaiheessa kun arvelin, että jos se siitä vielä pahenee, niin en enää kestä. Siinä vaiheessa nimittäin kätilön vastaukset kysymyksiini aukeamisvauhdista oli " voi olla että aukeaa viidessä minuutissa, voi olla että menee viisi tuntia" . No vartti sen jälkeen alkoi ponnistusvaihe, joten hukkaan taisi mennä, en ainakaan ehtinyt huomata mitään vaikutusta. Supistuksetkin oli siinä vaiheessa jo niin tiheitä ja kipeitä, että en muista tunteneeni itse puudutusta mitenkään.

Eli ilokaasulla menin suurimmaksi osaksi, minä en kyllä siitäkään saanut oikein muuta kuin vähän huonon olon, en varmaan osannut ajoittaa sitä oikein. Mutta olipahan jotain tekemistä supistuksen ajaksi... Avautumisvaiheesta olin ylipäätään odottanut paljon vaikeampaa ja kivuliaampaa, se meni lopulta paljon nopeammin kuin olin olettanut ja kivut olivat siedettävämmät. Tälläkin kertaa ajattelin yrittää pärjätä ilman puudutteita, riippuen tietysti siitä, sujuuko homma yhtä suoraviivaisesti kuin Helkan kanssa (kestoksi taidettiin laittaa 8 tuntia, sairaalassa ehdittiin olla vajaa 4 tuntia). Minä olen itse asiassa tosi tyytyväinen siihen avautumisvaiheeseen, olin tilanteen herra, tai pitäisikö sanoa että rouva. Siitä jäi hyvät fiilikset. Hengitykseen ja rentoutumiseen keskittyminen toimivat hyvin ja niillä pääsin jonkinlaiseen " synnytysregressioon" tai miksi sitä sanotaankaan.

Mietin ainoastaan niitä aquarakkuloita, että uskaltaisikohan niitä kokeilla (pelottaa se pistoskipu), kun mulla kipeintä oli selkäpuolella. Jos niistä olis apua, niin sehän olisi iso helpotus.

Sen sijaan ponnistusvaiheesta jäi huonommat muistot, koska en aluksi tajunnut yhtään mihin ja miten pitäisi ponnistaa. Suhtauduin varmaan myös liian pedantisti ohjeisiin ponnistaa supistuksen tullessa. Kun en enää erottanut supistuksia muun paineen seasta, niin minulle alkoi jo tulla paniikki, että en saa lasta ollenkaan ulos. Kun avautumisvaiheessa en tarvinnut muuta maailmaa mihinkään, olisin ponnistamisvaiheessa tarvinnut tilannetietoja ja apuja. Vaan kun en kyennyt puhumaan :) niin en saanut pyydettyä. Nyt ollaan miehen kanssa keskusteltu, että jos menee kuten viimeksi, niin hän auttaisi sitten siinä ponnistusvaiheessa kertomalla, milloin supistus alkaa, jos en itse tunne, ja kertomalla tilannetietoja esim. että lapsen pää alkaa näkyä (kun itse luulin, ettei hommasta tule mitään ja turhautuneena kysyin, että tuleeko sieltä mitään, niin sainkin kuulla että tukka jo näkyi ja siitä sain taas uskonvahvistusta).

Voihan se olla, että tämä synnytys on sitten ihan toisenlainen, mistäpä sen tietää. Ehkä edellisen kerran kokemuksista ei ole mitään hyötyä, ehkä on.

Ompunäiti:

Synnytys on alkanut mietityttää. Viimekertaisesta on jäänyt vähän sellainen passiivinen ja tylsä fiilis - otin liikaa sitä ilokaasua ja olin aika sekaisin koko toimituksen ajan. Epiduraalin ansiosta ei ollut kovia kipuja, mutta en myöskään tuntenut ponnistamisen halua enkä ponnistusvaiheen suppareita ollenkaan. Vähän jäi sellainen olo, etten missään määrin ollut tilanteen tasalla. Nyt toivoisin, että tämä menisi jotenkin vähän toisin. Mutta tärkeintähän on tietysti, että kaikki kävisi turvallisesti meidän molempien kannalta. Mutta olikos teistä kukaan synnyttänyt ilman epiduraalia? Millainen olisi spinaali tai kohdunkaulan puudutus (vai oliko se kohdunsuun)? Entä jos yrittäisi pelkällä ilokaasulla (sopivassa määrin)?

viitaten edellisen viestini otsikkoon.



" Lyhyesti" , joopa joo...

mietteistäsi ja kokemuksistasi! Kyllähän mä luin varmasti kaikkien synnytyskertomukset silloin 2 vuotta sitten, mutten enää muista mitään ja toisaalta aikakin muuttaa käsityksiä. Itse olin alun perin ihan " tyytyväinen" Lauran synnyttämiseen, mutta asiaa enemmän ajateltuani on tosiaan tullut vähän sellainen pettynyt ja sekava olo.



Eihän se ole tietenkään maailman tärkein asia, miten synnyttämisen on kokenut - kun kaikki meni kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Mutta juuri sellaista " tilanteen rouva" -tunnetta olen jäänyt kaipaamaan. Mulle esim. laitettiin se oksitosiinitippa saman tien kun saliin päästiin, joten olin kiinni siinä (ja sängyssä) koko ajan. Nyt en käsitä, miksi silläkin oli niin kiire? No, katsotaan miten tällä kertaa mennään.



Ai niin, tuosta ponnistusvaiheesi (Errj) kuvauksesta mulle tuli mieleen vielä se, että sinänsä ihana kätilömme ajatteli kannustaa mua silloin näyttämällä peilin avulla, miten sieltä vauvan hiukset jo näkyvät...

s i t ä näkymää en välttämättä olisi tarvinnut! : )



Sorry muille tämän aiheen vatvominen!



Nyt nukkumaan. Voi kun tulisi vähän valoisampi päivä huomenna - tänään on ollut aikas ankeaa ainakin täällä etelässä!



Hyvää yötä!

t. Ompunäiti



ps. Ai niin Mareila ja Korelia, toivottavasti saitte viestini (Mareilan puhelimeen) viime viikolla kun Lauralle nousi se kuume emmekä päässeet treffeille!



pps. Mitä kuuluu Udidille? Entä muidenkin huhuilemalle MugSkabille?

Ensin Ompunäidille ja Errjille synnytysmietteitä, minä olen ollut molempiin synnytyksiin ihan tyytyväinen, tosin esikoisen kanssa sain aika aikaisin epiduraalin ja tuli samanlainen olo kuin Ompunäidille, että jotenkin en ollut tilanteen herra ja synnytys meni ohi (voi johtua siitäkin, että olin valvonut edellisen yön melkein kokonaan) jotenkin ponnistusvaihe oli minulle vaikea, tuntui, etten oikein tiennyt, että mitä pitää tehdä enkä tuntenut supistuksia.



Antonin synnytys taas oli ihan erilainen, aika pitkään sinnittelinn lämpöpussin+ilokaasun avulla (tällä kertaa osasin ottaa ilokaasua oikein ja siitä tuli ihan hyvä olo) Errjille tuosta lämpöpussista, minulla se auttoi tosi hyvin (supitukset tuntuivat kipeimpinä juuri selässä) Lopulta sain kiireellisen epiduraalin, joka ei kuitenkaan ehtinyt auttaa hirveästi, kuitenkin sen verran, että terävin kipu hävisi. Ponnitusvaiheessa supitukset tuntuivat ja muutenkin tuntui, että se sujui paljon paremmin. Antonin synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli ja lämpimät muistot. JOtenkin uskon, että toinen synnytys on siinä mielessä erilainen, että on joku tieto, mitä synnytys voi olla (ymmärsittekö?)



Tosin vielä on kokematta haaveilemani luomusynnytys,,,ehkä sitten kolmosen synnytys on se luomu (jos meille kolmas suodaan)



Sitten hippusjuttuja: Antonista on tullut kova poika lukemaan ja piirtämään =) Nykyään pitää lukea tosi monta kirjaa päivässä ja poika haluaa piirtää paljon =) Nyt alkaa sanoja tulla aika paljon, joka päivä tulee uusia sanoja. Oliko muita hippusia jotka yhä edelleen heräävät öisin? Anton heräilee ja itkee öisin paljon, mietin, että voikohan pojalla olla kasvukipuja? Anton syö ihan hirveästi ja nukkuu plajon, mietin, jos olisi joku kasvukausi menossa?? No tiedä häntä.



Pikkuhiljaa pitäisi alkaa miettimään synttäreitäkin, me ei osteta mitään ihmeellistä, koska sukulaiset+kummit tuovat kuitenkin paljon lahjoja.



Nyt kuuluu käskevä " kato" , joten täytyy mennä katsomaan (Anton nykyään huutaa monta kertaa päivässä kato, pojan tekemisiä pitää jatkuvasti ihailla =)



Hauskaa päivää kaikille



Mareila+Anton 5.5

Sain viestisi ja välitin sen Korelialle =)



M+A

Mulla on joku käsittämätön draivi päällä ja tuhat rautaa tulessa.. Sillä tuloksella, että piti ottaa lomapäivä perjantaiksi, että kerkeän tekemään kaiken (kaverin läksiäiset, tarjoilut sinne, Pihlan synttärit, siivous, tarjoilut, seuraavaan tenttiin lukeminen, kampaaja jne) Mutta ihanaa tämä energian määrä. Tunnit ei vain vuorokaudessa riitä.



Eilen oli Pihlan muskarin kevätjuhla. Pihla hoki koko matkan sinne, että " Pihla esiintyy" . Ja kun päästiin paikalle, ei neitiä meinannut saada lavalta pois, vaikka olikin toisten vuoro esiintyä. Pihla lauloi kovaan ääneen ja leikki niin tunteella.. Oli taas niitä hetkiä, kun itku tulee ilosta ja tietynlaisesta ylpeydestä. Enkä nyt puhu siitä, että jotenkin odottaisin " suorituksia" , vaan ihan siitä ylpeydestä siihen, että toinen on niin onnellinen ja oma itsensä ja elementissään.



Joo, synnytyksestä.. Ajattelin sen verran kertoa omista kokemuksista, että minulle laitettiin esikon kanssa aquarakkuloita, koska kivut tuntuivat nimenomaan selässä. Rakkulat auttoivat. Kuitenkin sain myös epiduraalin, sillä minulla oli mahdotonta rentoutua supistusten aikana, ja jännityksellä tavallaan kumosin supistusten vaikutusta. Epiduraalin jälkeen nukuimme miehen kanssa molemmat kaksi tuntia ja sitten heräsin ponnistuksen tarpeeseen. Minulta epiduraali ei ponnistusvaiheessa vienyt mitään tuntoja tai kontrollin oloa pois. Pihlan kanssa pärjäsin suihkussa ja pallon päällä pitkään. Sitten sain epiduraalin ja olin valmis käymään unille, kuten esikon kanssa. No, yllättäen olikin heti ponnistuksen aika.. Epiduraali on minulta vienyt pahimman kivun, mutta ponnistuksen tarpeen ja kohdan olen tuntenut hyvin.. Yksilöllisiä siis nämä kokemukset, kuten muukin synnytykseen liittyen..



Nyt suuntaan energiani töihin..



Lyle ja Pihla (vappuaattona 2 v.)

Ensiksi Mareilalle, juu, on muitakin hippuja, jotka heräilevät yöllä... Amandahan nukahtaa nykyään sinne omaan sänkyynsä tosi hienosti, sitten menee yleensä pari tuntia (joskus on mennyt jopa 6!) että rupeaa kauheasti itkemään ja parkumaan. Jos hänen luokseen ehtii siinä ensimmäisen sekunnin aikana rauhottelemaan niin voi olla että nukahtaa uudestaan heti nyyhkien. Yleensä kuitenkin haen viereen ja sitten nukkuu vaihtelevasti loppuyön. Vähintään kerran herää kauheasti huutaen ja itkien ja ns. puhuu unissaan ja potkii, eli taitaa nähdä unia. Ehkä tämä tästä joskus...



Sitten vielä Mareila, nyt kerkesin jo unohtaa oliko se äitisi vai anoppisi joka vahtaa Antonin joka liikettä ja päästää kovan älähdyksen jos jotain MEINAAKIN käydä... Voi niin tuttua: mun äiti on juuri tuollainen! Hän ei kyllä kauheasti vahtaa vaatteiden määrästä mutta on ihan hysteerisenä jos joku lapsista on vaikka 10 metrin päässä yksiä pihaportaita (jotka kuitenkin Amandakin osaa jo mennä) tai jos joku on teoreettisesssa vaarassa vähän kopauttaa päänsä. Itsekin olen elänyt lapsuuteni näissä tunnelmissa ja päättänyt, että omien lasten kanssa otan edes hitusen rennommin.



Synnytyksistä. Esikoinen syntyi kuten olin suunnitellut, epiduraalilla ja ilokaasulla. Sitten (kuten tiedätte, minä suunnittelen kaiken ja sitten olen paniikissa jos suunnitelmat menee pieleen) kun oli keskarin aika niin olin jo allekirjottanut kaikki paperit, että haluan kaikki mahdolliset ja mahdottomat puudutteet. Kun poika tulikin syöksynä niin se oli minulle tosi traumaattinen kokemus. Luulin oikeasti että kuolen, ettei kukaan voi selvitä tästä ilman mitään kivunlievitystä. Poika oli myös iso ja minä karjuin aivan hysteerisenä siinä synntyksen aikana, Luulen, että enemmän sitä, ettei asiat meneet kuin halusin ja koska minua pelotti. Toki kipukin oli kova mutta kun lääkäri sanoi, että mitä jos yrittäisit lopettaa huutamisen ja käyttäsit energian ponnistamiseen niin sitten rupesikin sujumaan. Amandan kanssa olin sitten varautunut siihen, että yritän ilman kivunlievitystä, koska oloni jälkeen päin oli niin paljon parempi kuin esikoisen jälkeen. Amandakin tuli syöksynä mutta tämä kerta oli paljon parempi koska tiesin jo mitä odottaa. Synnytyksen jälkeen mies vain hoki ja hoki että " mikset sä huutanut, miten sä nyt olit ihan hiljaa" . Amandan synnytyksessä oli tosi outoa, että mä en saanut edes pihahdusta ulos itsestäni, en pystynyt edes kuiskaamaan.



HUoh, tässähän tulee ihan nostalgiset tunnelmat... Se kipu kun kummasti unohtuu.

Ompunäidille synnytyksestä: Hippusta synnyttäessäni sain loppuvaiheessa epiduraalin, joka meni jotenkin pieleen ja T:hän syntyi sitten keisarileikkauksella, kun ei laskeutunut. Avautumisvaiheessa yritettiin pistää akvarakkuloita, mutta minulle nämä eivät sopineet, sattui aivan sairaasti pistäminen. L syntyi ihan luomuna, tosin en ollut sitä niin suunnitellut, vaan koska synnytys oli syöksysynnytys. Olin suunnitellut ottavani spinaali tai pudendaalipuudutuksen, mutta näin ei siis käynyt. Ymmärtääkseni spinaalipuudutuksen huono puoli on se, että siinä ajoitus on tosi tarkka ja sitä ei voi lisätä samalla tavalla kuin epiduraalissa. Ensimmäiseen synnytykseen verrattuna tämä toinen oli " helpompi" , koska jo tiesi, että sattuu ja paljon, mutta oikeasti siitä kyllä selviää. Ja samoin itse olin sillä tavalla varmempi, että sairaalassa osasin kertoa, mitä en halua ja mitä haluan.



Vaunuista kuuluu kutsu.

Moikka!Ajattelimpa taas kirjotella tännekin pitkästä aikaa.Meidän Mialta on nyt tutit sitten historiaa ollu viime torstaista lähtien.Vielä joskus kyselee mutta kaipa se kohta unohtuu...Kävimme eilen sylkitestissä,Mia alkoi itkeä heti kun mentiin hammashoitolaan sisälle.No,sai suuhygienisti kuitenkin lopulta tutkia hampaiden määrän ja ottaa sylkinäytteen.Lievä avopurenta neidillä on mutta saattaa kuulema hampaat suoristua vielä.Neidillä alkaa myös päivähoito ens viikolla,päiväkoteihin ei mahtunu mutta perhepäivähoitoon menee.Hoitopaikka onkin tässä samalla kadulla eli hoitopaikkaan matka ei oo pitkä.Hiukan vaan mietin mitä sinne hoitoon mukaan pitäisi ottaa.Vaippoja ja kuravaatteet tietenkin ja vaihtovaatetta mutta mitä muuta?Antakaas vinkkejä te jotka tiedätte(vaikka taitaakin olla meistä iso osa kotiäitejä...)





T.Mersi kera 2v Mian

Meku: unilelu mukaan hoitokassiin. Ja kannattaa tarkistaa kotiin lähtiessä, että lelu on mukana myös paluumatkalla :) Lisäksi kannattaa panostaa vaatteiden merkkaamiseen... Myös pipot, lapaset, sukat, kaulurit ja vastaavat ulkotamineiden " pikkuosat" (joita minä en muistanut/viitsinyt kaikkia merkata ja itseäni saan syyttää, kun joku sukannysä joutui hukkaan tai lapsi tuli kotiin kenen lie vaatteissa).



Me käytiin tänään kerhossa. Täytyy sanoa että on jotenkin hämmentävää, miten Helka toimii lapsiryhmässä. Kun kotona sen kanssa pitää olla koko ajan, kerhossa se tuskin huomaakaan minua ja on todella omatoiminen. Hassua, kun en ole tottunut siihen, että se vaan menee joukon perässä, niin tulee itselle vähän sellanen pöllähtänyt olo " Ai, se menikin jo (eikä tarvinnutkaan minua)" .

Meillä Mia oli srk:n kerhossa sellainen ettei oikein uskaltanu muiden luokse mennä,saattoi jonkun lelun hakea ja sitten istumaan mun syliin.Mia on aina ollu ujo ja luulen että aina tulee olemaankin,ehkä vain vähemmän vanhempana.Isäänsä neiti tullut siinä suhteessa,mä kun aina suuna päänä...Luulen että ekat hoitopäivät Mialla voi olla aikamoisia,toivottavasti kuitenkin pian alkaisi touhuamaan muiden kanssa pph:lla.

Minäkin ihan lyhyesti, Meku: kuten errj sanoi, joku unilelu voi olla hyvä, tosin olisi ihan hyvä, jos tarhassa olisi oma lelu ja kotona oma, ei sitten tule kriisiä, jos lelu unohtuu (nimim.isi joutui 23.00 hakemaan unohtuneen lelun ystäviltämme) tuo merkkaus oli hyvä pointti, varsinkin näin pienten olessa kyseessä.



Errj: Vähän kahdehdin sua, kun Helka menee kerhossa leikkimään, Anton kun pääsee kerhoon, tarraa minuun hysteerisesti, eikä todellakaan ota lelua/leiki kenenkään kanssa. Tänään mentiin puistoon ja melkein tunnin Anton oli minun sylissä eikä suostunut tekemään MITÄÄN. toisaalta ihana, että poju haluaa olla lähellä, mutta tuntuu vähän turhalta mennä minnekkään, poju kun roikkuu minussa hengenhädässä.



Muuten kaikki normaalisti, Anton karjuu yöt ja on päivät niin suloinen ja uhmakas.



Mareila+Anton 5.5.

Terkkuja aurinkoisesta Lontoosta!



Kiitos Mareila tapaamisesta, oli mukavaa ja harmi Ompun aiti ettet paassyt.



Mina synnytin pelkalla ilokaasulla ja muistot on tosi hyvat. Keskityin ilokaasun sisaanhengittamiseen (voimalliseen hengittamiseen) ja nenan kautta uloshengittamiseen niin se autto aina kestamaan sen supistuksen. Sita pitaa alkaa hengittamaan sisaan just ennen supistusta niin etta oot " poroissa" just sen piikin aikana. Mulla autto oikein hyvin. Sitte perinteisesti puristin miehen katta aantakaan paastamatta. Synnytys oli vaan 3h ja kivutkin mun mielesta siedettavissa...kuvittelenkohan nyt vain kun tuntuu niin positiiviselta.



Vauvakuume on kamalasti mutta eilen aukesi tyopaikka joka alkaa elokuussa, joten odotellaan.



Kevaisia paivia kaikille.



K



P.S Anna menee hiljaa itekseen potalle ja asken kakkasi...jeeeee. Uhma on ihan samanlaista kuin Lauralla, itkee enemman ku koko viime vuonna.

Täytyy tuulettaa, eilen just vastasin Mareilalle, että A nukkuu huonosti niin viime yönä teki kyllä oman enkan: nukahti sänkyynsä klo 20:30 ja nukkui siellä heräämättä puoli kuuteen asti!!! Sitten tuli vielä tunniksi meidän viereen. Tänään pph kertoi, että olivat olleet koko päivän ulkona (eli 5h, A on siellä 07:30 - 12:30) ja että Amanda on luultavasti tosi väsy. No, esikoinen halus kävellä kaupunkiin ostamaan koulutavaroita ja ajattelin että ok, Amanda voi nukkua rattaissa. Eihän se mitään nukahtanut, käveli puolet matkaa sinne ja koko matkan takas taluttaen esikoisen potkulautaa, matkaa on kuitenkin kilsan verran yhteen suuntaan. Eikä kotona nukkunut, joten nyt juuri äsken meni sänkyynsä ja nukkuu jo. Aivan sippinä.



Amandallakin on uhma päällä, lähinnä tuo minäminäminä rasittaa. Vaikka hienoahan se on... Enää ei riitä, että saa kaataa itse juomat mukiinsa, nyt on pakko myös itse hakea tölkki kaapista, kantaa, avata, sulkea ja viedä takasin. Siis miten voikin kaikki asiat olla " minä itse" ! On muillakin lapsillamme ollut tietty ite-kausi mutta silti tämä on jo minulle aivan ennen näkemätöntä tahtoa selviytyä itse joka ikisestä asiasta. Huuto- /itkukohtauksia tulee usein, eikä ne minua muuten niin kiusaisi, mutta kun Amandan ääni on niin valtava. Viimeksi juuri naapuri katsoi silmät ymmyrkäisinä täysin hölmistyneenä kun A ilmoitti hienostuneen mielipiteensä siitä, ettei saanut jäädä sinne leikkimään... Mutta kopkop, nyt A:lla on sellainen kausi, ettei hirveän kauaa jaksa huutaa. Varmaan koskee omiakin korvia, kurkusta puhumattakaan.



Isot on vielä ulkona, mutta nyt pitää mennä huutamaan sisälle. Heippa.

teille kun olette jaksaneet kirjoittaa niin paljon synnytyksistänne!!! Olen tosi otettu ja iloinen! Tietysti kokemukset ovat aina yksilöllisiä ja kivun kokemus varsinkin, mutta aika moni tuntuu siis selvinneen vähemmilläkin kivunlievityksillä. Ei kun yrittämään! Tässä muutaman päivän aikana olen muuten tajunnut, miten tosi vähän mä itse asiassa tiedänkään synnytyksestä! Nyt olen sitten käynyt pikakurssia aiheeseen (on aikakin) ja mm. kuunnellut sitä " Synnytä rentoutuneena" -levyä. Mieskin on saanut vähän viimekertaista enemmän keskustella kanssani aiheesta : ) Ikinähän ei voi tietää, mitä sitten paikan päällä tapahtuu, mutta ei silti ole varmaan pahitteeksi vähän valmentautua asiaan.



Taas mun täytyy lähteä nukkumaan, sillä nyt on mulla itselläni kuumeinen olo ja kova yskä --> veto pois. Muiden aiheiden kommentoinnit jää siis taas, antakaa anteeksi!



t. Ompunäiti 37+6



PS. Onnea Korelialle työpaikan johdosta!

PPS. Mitä kuuluu Kiiamarialle, vieläkö olet yhtenä kappaleena? Ja Udidia huhuilen samoin kuulumisineen!

Käytiin kolmannessa ultrassa ja sen jälkeen oli gynekologin tarkistus. Täytyy sanoa, etten ole eläissäni sellaista runnomista kokenut, huh huh, oli aika roisi täti. En itse asiassa kauheasti muista mitä se gynekologi siinä sanoi, kun keskityin järkyttyneenä tuijottamaan kattolamppua... Mutta pitäis mahtua kuulema tulemaan, ja pehmenemistä on havaittavissa, sen verran muistan. Ultran mukaan tämä kaveri on tällä hetkellä yhtä iso kuin Helka syntyessään (3,3 kg), joten nelikiloiseen tässä saa kai valmistautua... iik. Latasin heti kotiin tultua pyykkikoneen ja alan nyt laittaa noita vauvan kamppeita valmiiksi. Kun kaikki on sillä saralla tehty, alan ihan hulluna riehumaan ja siivoamaan kämppää lattiasta kattoon, saunomaan joka ilta ja mies on varmaan tyytyväinen siihen kolmanteen ässään. Että jos näillä konsteilla saisin vaikka vappuvauvan, ettei se ehdi ihan tonnikeijuksi kasvaa :)



Nyt on pakko lähteä ulos tuon tulevan isosiskon kanssa, se laittaa muuten ranttaliksi.

Korelialle onnea työpaikasta =)



Kentin Amanda oli nukkunut hienosti, kai meilläkin joskus.



Hyvä, jos meidän synnytysjutut auttoivat/tekivät hyvän mielen Ompunäidille. Itse luin ja otin selvää enemmän synnytyksestä Antonia odottaessa.



Paljonkos Errjillä niitä viikkoja on nyt kasassa? Toisaalta painoarviotkin voi heittää, joten koita olla ihan rauhallisin mielin. Mietin vaan noita viikkoja, kun Antonia odottaessa viikolla 34+4 oli painoarvio 2,9kg (siis 200g vähäemmän kuin esikoinen oli ssyntyessään rv. 40+0, poika oli kyllä hieman pieni viikkoihin nähden)



Antonilla on ÄITI kausi, en eroahdistusta vissiin, jos Anton on minun sylissä, mies ei saa tulla lähellekkään minua, tai A alkaa huutaa " ei, ei, pois" kiva kiva. Öisin jos mies tulee liian lähelle A:ta/minua, samajuttu =( Anton vielä vahtii yöllä sekä minua, että miestä. Jos minä lähden vessaan, niin sekunti ja Anton kävelee perässä itkua tihrustaen. Jos mies kääntyy/tulee lähelle>huuto. Toisaalta tänään Anton sai ravarit, kun mies lähti töihin, juoksi huutaen ovelle ja koitti pyrkiä perään...Ota noista ny selvää



Sellassii tänään, nyt lähdetään ostamaan miehelle lahjaa, hällä on huomenna synttärit (minä olen taas ajoissa, Antonilla oli muuten la 28.4 ja silloinkin myöhästyttiin viikolla) Teen kuningaskobran mariannepaloja, kokeilumielessä.



Hauskaa viikonloppua kaikille



Mareila+Anton 5.5.

Huh, en meinannut saada Lauraa päikkäreille, sillä hän ehdottomasti kielsi mua laulamasta! Varmaan kolme viimeistä kuukautta olen nukuttanut hänet syliin sohvalle laulaen ja kirjaa katsellen, ja siitä siirtänyt sitten partsille rattaisiin. Nyt meni puoli tuntia ja varmaan neljä kirjaa luettiin, kunnes rauhoittui ja antoi mun sittenkin hyräillä vähän. Onneksi! Tuntuu ettei olis a) voimia eikä b) mielikuvitusta keksiä uusia jippoja just nyt.



Joo kiitos todella synnytyskertomuksista! Täytyy vielä tarkentaa omaa kirjoitustani: mulle ei ole olennaisinta sinänsä se lääkkeettömyys tai puudutusaineettomuus, vaan just sellaisen hallinnantunteen saavuttaminen. Synnytysregressioon (josta Errj ainakin mainitsi) pääseminen olisi myös kiintoisaa. Mutta katsotaan miten käy! Alan olla jo aika malttamaton (ja väsynyt). Laura lähtee tänään isin kanssa yöksi mökille, ja minä meinaan nukkua. Siivoamiset jääköön tältä erää!



Lauralla oli tänään 2v-neuvola, joten tässä mittoja: Pituus 87cm, paino 13,4 kg. Ihan sopivan kokoinen on vissiin, tai ainakaan mitään erityistä kommenttia ei tullut. Lisäksi piti rakentaa palikoista tornia (Laura ei rakentanut, kun ei huvittanut), piirtää (täti pyysi ympyrää, mikä oli musta aika haasteellinen pyyntö eikä muuten toteutunut), nimetä kirjasta kuvia ja potkia palloa. Laura olisi lähinnä halunnut leikkiä huoneen muilla leluilla, jotka ovat käyneet hälle tutuiksi äitiysneuvolakäyntieni aikana...



Jaahas, pitänee alkaa pakkailla neidin kamppeita sitä reissua varten. Mareilalle onnea lahjan etsintään sekä leivontaan. Liputan edelleen Kuningascobran mokkapalojen puolesta! Itsekin meinaan ehkä leipoa niitä pakkaseen nyt viikonlopun aikana. Vierasvaraksi - just joo. Kumminkin napsin ne omiin suihini ensi viikon aikana!



Mukavaa viikonloppua kaikille!

t. Ompunäiti 38+1 ja Laura



ps. Onnittelut synttärisankareille!

...kauhistuneena huomaan, että olen IHAN ryytynyt. Ostin lahjat miehelle, Antonille ja kahden kaverin lapsille. Meinasin katsoa myös itselleni pari paitaa, mutta en vaan jaksanut. Juuri ja juuri jaksoin kotiin raahautua. Antoninkaan lahjoja ei hirveästi tullut mietittyä, olin kyllä jo etukäteen miettinyt vähän mitä ostan. Aikaisemmin olen tykännyt käydä (lahja)ostoksilla, mutta nykyään ei huvita ollenkaan, kummallista.



Anton käyttäyi itsekseen tosi hienosti, toki muutama raivari saatiin aikaan, niin että kauppa raikui, mutta muuten. Katsoi veljen kanssa ihan onnessaan Mikki ohjelmaa, mikä tuli kaupan telkkarista ja hihitteli =) Höpsö, söpsö Anton



Sain ostettua lahjat onneksi, tosin unohdin osan mokkapalojen aineksista, joten täytyy miettiä mitä teen. Nyt kahvilla ja keräilemään itseäni,



Mareila *ryytyneenä*+Anton 5.5.