Lue keskustelun säännöt.
Oletteko te kenellä paljon pettymyksiä, rankka lapsuus ja vaikka mitä vastoinkäymisiä oppineet rakastamaan? Nimen omaan tunne, panna nyt
17.12.2025 |
osaa jokainen. Vuosia olin iloinen etten kyennyt tunteisiin, mutta nyt iän karttuessa mietin mitä olen menettänyt. Suhteillessa olen aina miellyttänyt toista kaikin tavoin, olen saanut toki paljon itsekin tarvitsemiani asioita, mutta tunteet eivät ole koskaan olleet oikein mukana. Vaikka osaan näytellä tunteita, on monikin sitten lopulta tajunnut etten kykene oikeisiin tunteisiin. Tiedän syyt tällaiseen toimintaan, eli en kaipaa analyysia mitkä tällaiseen voivat johtaa. Oletteko kaltaiseni oppineet rakastamaan? Luottaminen on aika mahdotonta vaikka sekin rakastamiseen kuuluisi.
Kommentit (31)
Minulla on itse asiassa aikalailla sama juttu.
En luota keneenkään, enkä rakentaisi pienimissäkään määrin elämääni parisuhteen varaan, siis muuttaisi yhteen tms. Kun kaikki suhteet päättyy kuitenkin, niin miksi vaivautua.
En nykyään enää hirveästi edes kaipaa muiden seuraa. Erakoitumiseni on hyvässä vauhdissa.
Pohjimmilla toki syy, etten koe itseäni rakastamisen arvoisena, tai että minkäänlainen hyvä suhde olisi minulle mahdollinen. Ei kukaan, jolla olisi oma elämä mallillaan, näkisi minussa mitään elämänkumppania tai suurta rakkautta. Eikä tuonkaan toteaminen aiheuta juuri mitään tuntemuksia. Näin se sitten vaan meni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa rakastaa kuin omia lapsiani. Naiset ovat minulle lähinnä esineitä, enkä ole ikinä edes halunnut parisuhteeseen, vaan ajautunut niihin toisen painostuksesta. Olen ollut seksuaalisesti aktiivinen, voisi sanoa että välillä jopa maaninen.
M42
Kuulostat ex-mieheltäni. Olimme parisuhteessa 13 vuotta, jona aikana kyllä väitti rakastavansa minua ja muistutteli tästä myös viestein, järjesti matkoja, teattereita yms. Yhtenä päivänä hänen koko elämänsä teatteri alkoi paljastua kun jäi kiinni sivusuhteesta. Hänellä olikin ollut lukuisia naisia suhteemme aikana ja vieraiden naisten paneskelu oli suorastaan pakkomielteistä. Jos kuka tahansa (siis ihan oikeasti KUKA tahansa kokoon, näköön, äo:hon katsomatta) nainen teki häntä kohtaan aloitteen, päätyi hän sänkyyn ko. naisen kanssa. Selitti myös, ettei hän oikeasti ollut halunnut kanssani parisuhteeseen, vaik
En ole pettäjä, joten johtopäätöksesi on ihan oman mielikuvituksesi tuotetta.
M42
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa rakastaa kuin omia lapsiani. Naiset ovat minulle lähinnä esineitä, enkä ole ikinä edes halunnut parisuhteeseen, vaan ajautunut niihin toisen painostuksesta. Olen ollut seksuaalisesti aktiivinen, voisi sanoa että välillä jopa maaninen.
M42
Kuulostat ex-mieheltäni. Olimme parisuhteessa 13 vuotta, jona aikana kyllä väitti rakastavansa minua ja muistutteli tästä myös viestein, järjesti matkoja, teattereita yms. Yhtenä päivänä hänen koko elämänsä teatteri alkoi paljastua kun jäi kiinni sivusuhteesta. Hänellä olikin ollut lukuisia naisia suhteemme aikana ja vieraiden naisten paneskelu oli suorastaan pakkomielteistä. Jos kuka tahansa (siis ihan oikeasti KUKA tahansa kokoon, näköön, äo:hon katsomatta) nainen teki häntä kohtaan aloitteen, päätyi hän sänkyyn ko. naisen kanssa. Selitti myös, ettei hän oikeasti ollut halunnut kanssani parisuhteeseen, vaik
Vielä lisäyksenä, että olen erittäin valikoiva, enkä todellakaan pane mitä vain. Tuskin edes katsoisin sinua päin. Suomalaiseen naiseen en ole koskenut yli 5 vuoteen.
M42
Jostain syystä kykenen rakkauteen, vaikka ilmeisesti minun ei kokemusteni perusteella pitäisi. Mutta osaan rakastaa. Sen tosin olen huomannut, että rakkauteni voi myös loppua kuin seinään, jos suteessa koen olevani pidemmän aikaa se, joka antaa kaikessa enemmän toiselle mitä saa. Jossain vaiheessa vain yksinkertaisesti kyllästyn epäsuhtaan ja siihen, että mikään ei muutu, ja tunteet häviävät sen tien pois. Eikä niitä takaisin enää saa. Sama oikeastaan ystävyysuhteissa ja perhesuhteissa. Rakkauteni häviää ja kykenen hylkäämään todella helposti ihmisen siinä vaiheessa, kun tunteet kuolevat, jos toinen käyttäytyy jatkuvasti rajattomasti, itsekkäästi ja vahingoittavasti minua kohtaan. Alistun ja miellytän tiettyyn pisteeseen saakka kunnes tulee seinä vastaan, jonka jälkeen voin katkaista ihmissuhteen kuin seinään ilman, että jäisin juurikaan kaipaamaan.
Ei taida olla ehkä ihan normaalia..?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on itse asiassa aikalailla sama juttu.
En luota keneenkään, enkä rakentaisi pienimissäkään määrin elämääni parisuhteen varaan, siis muuttaisi yhteen tms. Kun kaikki suhteet päättyy kuitenkin, niin miksi vaivautua.
En nykyään enää hirveästi edes kaipaa muiden seuraa. Erakoitumiseni on hyvässä vauhdissa.
Pohjimmilla toki syy, etten koe itseäni rakastamisen arvoisena, tai että minkäänlainen hyvä suhde olisi minulle mahdollinen. Ei kukaan, jolla olisi oma elämä mallillaan, näkisi minussa mitään elämänkumppania tai suurta rakkautta. Eikä tuonkaan toteaminen aiheuta juuri mitään tuntemuksia. Näin se sitten vaan meni.
Tärkeintä on se, että elämäsi tärkein ihminen näkee sinut ja näkee sinut myös rakastamisen arvoisena ja rakastaa. Sinä itse. Yritä löytää tuo, olla itse itsesi paras ystävä, kannustaja, suojelija ja omanarvontuntosi lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nykyään melkein kaikki sanoo että heillä oli rankka lapsuus.
Rankka on suhteellinen käsitys. Rankkuutta on esim. väkivalta, insesti, hoidon ja huolenpidon laiminlyönti, oikeastaanhan nämä ovat rikoksia. Joku kuitenkin pitää rankkana ihan normaaliin elämään kuuluvia asioita kun ei vaan ole kapasiteettia käsitellä asioita.
Rankka voi olla myös elämä osaamattomien ja tai tunneköyhien vanhempien lapsena. Tällöin lapsen henkinen ja tunne-elämäm kehitys jää tasolle - no, ei kykene rakastamaan tai ymmärtämään miten niin toinen on muka elänyt rankan lapsuuden.
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä kykenen rakkauteen, vaikka ilmeisesti minun ei kokemusteni perusteella pitäisi. Mutta osaan rakastaa. Sen tosin olen huomannut, että rakkauteni voi myös loppua kuin seinään, jos suteessa koen olevani pidemmän aikaa se, joka antaa kaikessa enemmän toiselle mitä saa. Jossain vaiheessa vain yksinkertaisesti kyllästyn epäsuhtaan ja siihen, että mikään ei muutu, ja tunteet häviävät sen tien pois. Eikä niitä takaisin enää saa. Sama oikeastaan ystävyysuhteissa ja perhesuhteissa. Rakkauteni häviää ja kykenen hylkäämään todella helposti ihmisen siinä vaiheessa, kun tunteet kuolevat, jos toinen käyttäytyy jatkuvasti rajattomasti, itsekkäästi ja vahingoittavasti minua kohtaan. Alistun ja miellytän tiettyyn pisteeseen saakka kunnes tulee seinä vastaan, jonka jälkeen voin katkaista ihmissuhteen kuin seinään ilman, että jäisin juurikaan kaipaamaan.
Ei taida olla ehkä ihan normaalia..?
Jatkossa kannattaa katkaista jo siinä vaiheessa, kun huomaa mukautumisen ja alistumisen alkamisen. Mutta se on hyvä, että olet lopulta päässyt irti, pysyvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin pitkän viestin ja tämä palsta kadotti sen 😣
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän tuo riipu ihan siitä minkälainen se lapsuus on ollut ja mitä ne vastoinkäymiset on olleet.
Petolliset, epäluotettavat ja hylkäävät vanhemmat esimerkiksi.
Sisarus joka alistaa ja kiusaa eikä kukaan vaivaudu asettamaan tälläiselle stoppia.
Sukulaiset joita ei aidosti kiinnosta muu kuin oma onnensa ja julkisivunsa.
Naapurit jotka kääntävät katseensa muualle. Tai ehkä auttavatkin jonkun kaverin kanssa mutta mistään kotiin liittyvästä ei heidän kanssaan puhuta. Eivät siis halua sotkea näppejään.
Hieman tuo on vaikeuttanut vähän kaikkea eteenpäin elämistä ettei a) oikein pysty luottamaan kehenkään b) vetää kuin magneetti eri tavoin risoja paskoja c) mikään ei kiinnosta niin paljoa että sen eteen jaksaisi pitkäjänteisemmin panostaa. Ehdottomasti olen rakkausvammainen. Olen vaan antanut tuon itselleni anteeksi. Jotkin asiat ovat parantuneet ja eheytyneet mutta kaikkea en pysty (eikä kukaan) korjaamaan. Koetan kääntää kaiken kokemani voimavaraksi. Rakastan mieluummin varovasti etäämpää koettamalla vaikuttaa yhteiskuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa rakastaa kuin omia lapsiani. Naiset ovat minulle lähinnä esineitä, enkä ole ikinä edes halunnut parisuhteeseen, vaan ajautunut niihin toisen painostuksesta. Olen ollut seksuaalisesti aktiivinen, voisi sanoa että välillä jopa maaninen.
M42
Kuulostat ex-mieheltäni. Olimme parisuhteessa 13 vuotta, jona aikana kyllä väitti rakastavansa minua ja muistutteli tästä myös viestein, järjesti matkoja, teattereita yms. Yhtenä päivänä hänen koko elämänsä teatteri alkoi paljastua kun jäi kiinni sivusuhteesta. Hänellä olikin ollut lukuisia naisia suhteemme aikana ja vieraiden naisten paneskelu oli suorastaan pakkomielteistä. Jos kuka tahansa (siis ihan oikeasti KUKA tahansa kokoon, näköön, äo:hon katsomatta) nainen teki häntä kohtaan aloitteen, päätyi hän sänkyyn ko. naisen kanssa. Selitti myös, ettei hän oikeasti ollut halunnut kanssani parisuhteeseen, vaik
Kuulostaa että vika ollut sinussa. Olet varmasti yhtä paska kumppanina kuin ihmisenä. Ihmettelen vain miten mies kestänyt sinua 13 vuotta.
Kuulostat ex-mieheltäni. Olimme parisuhteessa 13 vuotta, jona aikana kyllä väitti rakastavansa minua ja muistutteli tästä myös viestein, järjesti matkoja, teattereita yms. Yhtenä päivänä hänen koko elämänsä teatteri alkoi paljastua kun jäi kiinni sivusuhteesta. Hänellä olikin ollut lukuisia naisia suhteemme aikana ja vieraiden naisten paneskelu oli suorastaan pakkomielteistä. Jos kuka tahansa (siis ihan oikeasti KUKA tahansa kokoon, näköön, äo:hon katsomatta) nainen teki häntä kohtaan aloitteen, päätyi hän sänkyyn ko. naisen kanssa. Selitti myös, ettei hän oikeasti ollut halunnut kanssani parisuhteeseen, vaikka rakastikin sanojensa mukaan - oli vain ajautunut siihen, ja eli kaksoiselämää poikamiehenä. Sittemmin on saanut lapsenkin ja varmasti tätä rakastaa, mutta enemmän se lastenhoito on suorittamista kuin varsinaista yhdessäoloa. Lasten äiti on myös tällainen sivusuhde kun petti seurustelukumppaniaan.