Kohtuuton uhkakuvien esiin tuominen epäsuorana arvosteluna?

Olen miettinyt tapaa, jolla pari iäkkäämpää lähipiirin naista on toiminut. Olenkohan tulkinnut oikein, että kyse on epäsuorasta toisen päätöksen arvostelusta, kun ajatellaan, että suoraan sanominen on epähienoa?

Kyse on sellaisesta, että kun ollaan eri mieltä toisen valinnasta, heittäydytään järjenvastaisen huolestuneeksi ja soitellaan useampaa kertaan kaikenlaisesta aivan typerästä. Esim. toisen saama työpaikka on aivan supervaarallinen ja liioitellaan rajusti, mitä kaikkea kauheaa voi tapahtua ja annetaan ihan älyttömiä vinkkejä, miten näiltä vaaroilta muka suojaudutaan. Kyse on ollut siis niinkin järisyttävän vaarallisista töistä kuin myyjä ja siivooja. 

Tähän kuuluu myös sellainen puhetapa kuin tämä kauhistelun kohde olisi täysi imbesilli ja kyvyiltään pikkulapsen tasolla. Esim. raskausaikana soitellaan kolmesti, että ethän sitten jätä sitä vauvaa kaupan eteen vaunuihin vaatimatta, ettei joku hullu järkkärit vie. Äidiksi tuleva on ollut asiansa aina hyvin itsenäisesti  hoitanut ja 16-vuotiaasta alkaen omillaan onnistuneesti asunut, eli kyse ei ole ollut siitä, että tällaiselle typerillä huolilla häiriköimiselle olisi jotain aihetta. Eikä todellakaan ollut ainoa huoli, josta soitettiin ja painostettiin kerta toisensa jälkeen vastaamaan. 

Sitten vielä yksi esimerkki: kun tätä tekevä ei tykännyt pariskunnan päätöksestä raskautua, hän ei edes onnitellut raskaudesta kuullessaan, vaan alkoi välittömästi luetella kaikki mahdolliset uhkakuvat, miten voi tulla keskenmeno tai vakavasti sairas lapsi, joka elää vain hetken. Palaili pakonomaisen tuntuisesti hyvin harvinaisiin ja epätodennäköisiin onnettomuuksiin, joita vauvoille oli sattunut jossain ulkomailla. Ei reagoinut pyyntöihin vaihtaa puheenaihetta. 

Tässä siis vain muutama esimerkki, ja näistä panikoinneista on tullut myöhemmin esiin selkeästi, että panikoija on pitänyt päätöksiä huonona esim. tilanteista saamiensa väärien mielikuvien takia, joka toki on perustunut siihen, ettei ole jaksettu kuunnella, vaan tehty omassa päässä omituisia johtopäätöksiä. Esim. työpaikkajutuissa on saatu jostain päähän, että "parempi" työpaikka olisi jostain syystä vaihdettu "huonompaan", vaikka kuinka on selitetty, että kun se " parempi" paikka oli määräaikainen työsopimus eikä se siksi jatku. 

Onko muilla kokemusta vastaavasta? Sitten, kun jossain vaiheessa menee täysin aiheellisesti hermot, syyllistetään toista, että ei tässä mitään pahaa tarkoiteta, mutta kun olen niin huolissani. Että minä vain välitän niin paljon ja pelkään siksi. Sitten kuitenkin, kun on ollut joku oikea huoli, sama ihminen onkin ollut välinpitämätön ja vailla kiinnostusta auttaa millään relevantilla tavalla pyydettäessä. Mutta näissä mielikuvituspeloissa kyllä "autettaisiin" vaikka kuinka neuvomalla ja muulla tyjhänpäiväisellä.

Itse en käyttäytyisi näin, jos olisi vähänkään oikeaa huolta toidesta ihmisestä. En loisi villisti paisuteltuja uhkakuvia lisää ja liioittelisi ongelmia tolkuttomasti, vaan tarjoan konkreettista apua. 

Mikä siis tätä käytöstä ajaa? Onko siinä se halu näpäyttää toista epäsuorasti, kun suoraan ei ole pokkaa haukkua ja arvostella? Kummallakin tapauksella on muutenkin ollut voimakasta tarvetta kontrolloida ja hoitamatonta mielenterveysoireilua. Niitä lähipiirin ihmisiä eivät ole häiriköineet, jotka ovat olleet valmiit laittamaan rajojensa pitämisessä kovan kovaa vasten. Ovat tehneet selväksi, ettei yhteydenpitoa ole, jos tämä ei lopu, ja ovat osoittaneet, että ovat täysin valmiita pysymään sanojensa takana. Itselläni on ollut se heikkous, että olen ollut helposti syyllistettävissä.