Lue keskustelun säännöt.
mitenkähän sen kadonneen merimiehen tytär oli niin
20.04.2007 |
tyynen oloinen tuossa nettitv:n haastattelussa?
Voiskohan tuohon tapaukseen liittyä jotakin semmoista, että ne merimiehet ovat halunneetkin kadota?
Kommentit (5)
aavelaivasta on uutinen iltalehden sivuilta.
Australian edustalta löydetty laiva ja miehistö kadonnut kuin tuuleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tunteet padotaan kunnes ne päästetään valloilleen defenssimekanismien romahtaessa.
Tätä jatkui viikkoja, kunnes äiti leikattiin ja toipui. Vielä leikkauspäivänäkin (kyseessä pitkä monen tunnin aivoleikkaus) kävin lenkillä ystäväni kanssa, juteltiin mukavia jne. Olin erittäin helpottunut kun lääkäri soitti, mutta jotenkin kokoajan jankkasin, että kaikki menee hyvin, ei hätää. Surua tai pelkoa ei koskaan tullut, vaikka aikaisemmin olin silloin tällöin miettinyt millaista olisi jos äiti kuolisi ja itkenytkin pelkkää ajatusta. En ymmärrä miksi menin tuollaiseen shokkitilaan, oli tietysti sisarieni kannalta hyvä, eivät ymmärtäneet miten vakavasta asiasta olikaan kyse. Toisaalta olen aiemmin menettänyt tyttövauvani, pienen keskosen, ja silloin olin suorastaan lamaantunut surusta. Itkin, menetin elämänhaluni ja linnoittauduin kotiin. Vanhempien lasten hoitaminen oli vaikeaa, tuntui etteivät he riittäneet elossa pysymisen syyksi. Olin sairaslomalla pitkään.
Kysyn siis, miksi äidin kohdalla käyttäydyin niin järkevästi? Sisarusteni takia? Jos elämässäni myöhemminkin tapahtuu jokin kriisi, menenkö taas samanlaiseen shokkiin? Miten saisin käsiteltyä tuon asian, pitäisikö mennä ammattiauttajalle keskustelemaan vai miten? Olen aina osannut puhua, itkeä, miksen nyt pysty?
Vierailija:
Tätä jatkui viikkoja, kunnes äiti leikattiin ja toipui. Vielä leikkauspäivänäkin (kyseessä pitkä monen tunnin aivoleikkaus) kävin lenkillä ystäväni kanssa, juteltiin mukavia jne. Olin erittäin helpottunut kun lääkäri soitti, mutta jotenkin kokoajan jankkasin, että kaikki menee hyvin, ei hätää. Surua tai pelkoa ei koskaan tullut, vaikka aikaisemmin olin silloin tällöin miettinyt millaista olisi jos äiti kuolisi ja itkenytkin pelkkää ajatusta. En ymmärrä miksi menin tuollaiseen shokkitilaan, oli tietysti sisarieni kannalta hyvä, eivät ymmärtäneet miten vakavasta asiasta olikaan kyse. Toisaalta olen aiemmin menettänyt tyttövauvani, pienen keskosen, ja silloin olin suorastaan lamaantunut surusta. Itkin, menetin elämänhaluni ja linnoittauduin kotiin. Vanhempien lasten hoitaminen oli vaikeaa, tuntui etteivät he riittäneet elossa pysymisen syyksi. Olin sairaslomalla pitkään.Kysyn siis, miksi äidin kohdalla käyttäydyin niin järkevästi? Sisarusteni takia? Jos elämässäni myöhemminkin tapahtuu jokin kriisi, menenkö taas samanlaiseen shokkiin? Miten saisin käsiteltyä tuon asian, pitäisikö mennä ammattiauttajalle keskustelemaan vai miten? Olen aina osannut puhua, itkeä, miksen nyt pysty?
Lisävalaistusta asiaan kiitos.