Hei auttakaas, miten mä sanon mun äidilleni, että...
hänen elämänsä näyttää menevän nyt ihan metsään. Veljeni kuoli viime vuonna ja siitä lähtien on jo aiemmin epäsosiaalistunut paniikkihäiriöinen äitini erakoitunut kotiin yhä enemmän. Isälläni alko-ongelma, joka vaivaa äitiä kamalasti, mutta eipä hän sille paljoa mahda.
Äiti nukkuu päivät, valvoo yöt, isä toisin päin. Kämppä on kuin kaatopaikka ja siellä haisee mm. lika jo ihan itsessään sekä 4:n kissan + koiran aromit. Aivan järkkyä.. Haju on tarrannut heidän vaatteisiinsa, hiuksiinsa, tavaroihinsa tosi tiukasti. Ja tuo haju on minusta syrjäytyneiden ihmisten haju, niiden jotka tuulettamattomassa kämpässä itsekin tuulettumatta majailevat päivästä toiseen.
Mulla on lapsia, joista äitini on ylpeä, tai niin sanoo, mutta eleillään ja tekemisillään ei juuri tunnu meille sitä näyttävän. Ei halua tulla käymään (ja mä en sinne kämppään lapsia vie!!), ei tarjoa aikaansa ei apuaan ikinä..
Mitä mä teen? Sanonko vaan, että nyt äiti on niin, että jos et ala ryhdistäytyä, joudut hukkateille iäksi? Tuo haju on jo sellainen merkki, että huolestuttaa. Äiti on aina ollut tarkka siitä, että vaatteet on siistit ja puhtaat ja itse ollaan myös. Ja nyt se haisee kuin rantaremmi (ei ny viinalle, mutta muuten..)
Kommentit (4)
Ihan ensimmäiseksi järkkää äitisi jonnekin rentoutumaan. Jos raha riittää niin kylpylään viikonlopuksi. Jos ei niin hae kotiisi vaikka väkisin, pistä käymään suihkussa, tee kasvo- ja hiusnaamiot.. Etc. Että äitisi saisi hiukan rentoutua ja energiaa tällaisesta hulvattomasta hemmottelusta. (muista pestä hänen vaatteensa...)
Vie hänet kauppoihin katselemaan vaikkapa uusia vaatteita.
Ota yhden päivän urakaksi siivota koko äitisi huusholli. (hankkiudu jotenkin siksi aikaa alkomiehestä eroon, anna vaikka kymppi, että menee baariin parilla tuopille ;))
Ja kun kämppä ja äiti on kunnossa, ota asia rohkeasti puheeksi. Nyt olet ensin osoittanut, että äitisi on sinulle todella tärkeä ja että häntä autetaan. Sitten on helppoa keskustella tällaisista vaikeammistakin asioista.
^^Itse tein näin masennukseen sairastuneen ja lähes täydellisesti erakoituneen mummoni kanssa. Rahaa ei tosiaan itsellä ollut paljon, mutta muutaman kympin budjetilla sain ihan hyvää jälkeä. Lapsillehan täytyy hankkia hoitaja suursiivouksen ajaksi. Itsekään en tuollaiseen asuntoon lapsia veisi.
Että jonkinverran järjestelyjä ja hirvittävän määrän vaivaahan tuo tarvitsee, mutta meillä toimi. Tosin pitäähän sitä mummoa nytkin käydä vähintään kerran viikossa patistamassa liikkeelle. Me olemme mm. sopineet, että joka torstai käymme mummon luona syömässä. Hän joutuu keskiviikkona kauppaan ja saa ihan rauhassa puuhailla sitten vuorokauden verran ruuanlaiton kanssa, jota hän rakastaa.
Meillä auttoi myös, että annoin mummoni työntää lenkillä käydessämme lapsenlapsenlastaan rattaissa. Kummasti mummo piristyi ja _halusi itse_ lähteä ulkoilemaan.
Mutta itse käyttäisin tällaiseen tapaukseen ensin porkkanaa, sitten vasta sitä keppiä.
Onkos paniikkihäiriö muuten kunnolla hoidossa? Se saadaan useimmiten lähes oireettomaksi hyvällä, tasapainoisella lääkehoidolla. Ainakin alussa tarvitaan myös terapiaa (useimmiten). Itsellä nimittäin samainen ongelma; paniikkihäiriö - ikuinen seuralainen. Tämä paniikkihäiriö on kuitenkin oikeasti sellainen sairaus, että sen kanssa eläminen on hirvittävän vaikeaa, jos sitä ei hallitse. Että se kyllä on omiaan murtamaan koko elämän hoitamattomana ollessaan.
Paitsi mun isä on kuollut ja äiti elää yksinään. Ei käy missään, valvoo myöhään yöhön, herää vasta puolilta päivin vapaapäivinä. Alkoa käyttää ja asunto haisee tupakalle. Siivoaa todella harvoin, tosin ei ole koskaan ollut siisteyden perikuva. Tavarat on kyllä järjestyksessä, mutta imuria voisi näyttää enemmän, kuin pari kertaa vuodessa. Työnsä hoitaa hyvin. Lapset asuvat satojen kilometrien päässä, eikä tule koskaan kylään. Itse käyn kerran vuodessa. Elää omaa erakkoelämäänsä, on tosi pienet ympyrät eikä ketään tuttuja, kenen kanssa mitään lähtisi tekemään.
Minustakin tuntuu, että jotain tarttis tehdä, mutta vaikea mennä aikuista ihmistä opettamaan. Äitini ei mistään valittele, jutellaan puhelimessa niitä näitä, mutta mulla ei ole aavistustakaan äitini tunteista, tai mistään, miltä hänestä tuntuu, onko elämä mukavaa vai kurjaa. Luulen sen olevan vain tasapaksua arkea päivästä toiseen. Mun äiti ei kerro olevansa edes lapsenlapsistaan ylpeä, ei koskaan kysy edes mitä heille kuuluu.
syntymässä ihan näillä näppäimillä ja en todella nyt jaksa lähteä sinne siivoilemaan. Eikä se ole YHDEN päivän urakka, älkääs kuvitelkokaan.. =0) Olen myös kissolle allerginen, joten siinäkin mielessä on pakko odottaa niin pitkälle, että pystyn lääkitsemään itseni kunnolla allergiaa vastaan. Ja siitä lähdetään, että siirtolava tilataan ensimmäiseksi pihaan sitten kun aletaan.
Mutta kyllähän se äiti on sieltä talosta saatava useammin ulos! Suuri este on tuo omituinen vrk-rytmi, aina kun muut on hereillä, äiti nukkuu. Jos hänet herättää, hän on pahantuulinen kuin persiille ammuttu karhu, mutta joskus on riski otettava. Olen pyytänyt häntä lenkille kanssani, mutta "jos joku näkee, mitä ihmiset ajattelee..", olen pyytänyt häntä ihan koska vaan meille lasten kanssa olemaan (ei pelkästään hoitamaan vaan niin, että minäkin olisin kotona), mutta "en ole taaskaan saanut nukuttua, enkä jaksa.."
Paniikkihäiriö ei tietääkseni ole hoidossa lääkityksellä. Äiti vaan parhaansa mukaan välttelee tilanteita, joissa se yleisimmin iskee ja nyt kun pelkää sen iskevän, niin sehän voi iskeä ihan koska vaan = parempi pysyä kotona.
Kiitos vastaajille, täytyy alkaa punomaan suunnitelmaa.. Jos edes tuo uusi vauva saisi äidin piristymään..
ap
Voit myös ottaa kuvia tai filmata asuntoa ja sen asukkeja. Usein valokuva pysäyttää vaikka ihminen näkisi itsensä ihan peilistäkin. Samoin sen asuinympäristön kanssa. Jos et kehtaa, niin ei se mitään. Tämä oli vain heitto.