Tää on mun avautuminen. Ei säälipyyntö, vaan ilmoitus siitä, että mä en enää aio olla hiljaa.

Oon viimeiset viisi vuotta tehnyt töitä, maksanut laskut ja ylläpitänyt kotia. En oo tehnyt kaikkea täydellisesti, mutta oon tehnyt sen omilla ehdoillani. Silti joka kerta kun kerroin jonkun miehen olevan elämässäni, tai joskus sen puuttuvan, sain saman vitsin: "No sä aina uhraat itses, sehän on naisille tyypillistä", "miksi sä et voi olla vähän helpompi ja antaa periksi", tai pahin kaikista: "sä oot liian vaikea löytääksesi ketään." Niin kuin mun arvo mitattaisiin sillä, kuinka helposti annan periksi.

Olen kyllä kokenut hylkäämistä ja pettymyksiä. Oon itkenyt miehen petettyä, ja oon kokenu myös senkin, että ihminen joka lupasi pysyä, häipyi. Mutta tiedättekö mitä? Ne kokemukset ei tee musta rikkinäistä. Ne laittoivat mut hereille.

Mä lopetin viime vuonna oikeasti elämän elämisen muiden odotusten mukaan. Lopetin jatkuvan anteeksipyynnön siitä, että haluan enemmän tai eri tavalla kuin muille on "sopivaa". Aloin laittaa rajat. Aloin kysyä itseltäni: mitä mä haluan opettaa itselleni ja mun tuleville suhteille? Miten mä haluan tulla kohdelluksi? Enkä aio enää peittää vihaani tai suruani, jotta muut tuntisivat olonsa mukavaksi.

En ole ihmetehdas jonka tehtävä on miellyttää koko maailmaa. En pyydä anteeksi sillä, että osaan olla äreä, kun rajat rikotaan. En pyydä anteeksi sillä, että osaan sanoa "ei". En pyydä anteeksi, että haluan tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Ja kyllä, se tarkoittaa, että karsin elämästä ihmisiä, jotka eivät kunnioita rajoja. Se sattuu, mutta se myös vapauttaa.

Jos joku sanoo, että mä uhriudun, mä vastaan: ei. Mä annoin itselleni luvan tunnistaa, että mulle on tehty vääryyttä, ja mä teen jotain sen eteen. Mä voimaannun. Mä pyydän teitä miettimään: miksi naisen tunteet nähdään usein heikkoutena? Miksi empatia muuttuu sääliksi ja neuvojen tarjoaminen käskynä tehdä kompromisseja omaan kustannukseen?