Miten sinuun on vaikuttanut vaikea lapsuus?

Olen onnistunut sabotoimaan elämäni todella surkeaan kuntoon. Aivoni toimivat todella sekavasti, epärationaalisesti. Yli-ja alivireystilan kanssa elämistä. Yksinäinen olen, velkainen persaukinen ja mt-ongelmista kärsinyt nuoresta iästä asti. Itsaria suunnittelen koska en jaksa itseäni. En halua syyttää muita paskasta elämästäni mutta olisi se voinut vähän helpompaa olla jos kotona olisi ollut turvallista ja vakaata. 

Vierailija kirjoitti:

Olen onnistunut sabotoimaan elämäni todella surkeaan kuntoon. Aivoni toimivat todella sekavasti, epärationaalisesti. Yli-ja alivireystilan kanssa elämistä. Yksinäinen olen, velkainen persaukinen ja mt-ongelmista kärsinyt nuoresta iästä asti. Itsaria suunnittelen koska en jaksa itseäni. En halua syyttää muita paskasta elämästäni mutta olisi se voinut vähän helpompaa olla jos kotona olisi ollut turvallista ja vakaata. 

Niin, minulla on vähän samanlaisia tunteita. Ajattelen tosi usein itsemurhaa, mutta en ole tehnyt sitä koska minulla on lapsi. On tosiaan tunne, ettei oikein pysty mihinkään, ja vaikka on aikaa kulunut, niin on tosi vaikea päästä siitä ylös.

Todella vaikean elämän olen elänyt. En yhtään tiedä minkälainen ihminen olen. Vaikeuksia ihmisduhteissa, kun itsetuntemusta tai- kunnioitusta ei ole yhtään. Ihmiset kävelevät ylitseni. Nyt vasta vanhana olen aloittamassa traumaterapian, että voisin loppuelämäni elää hiukan tasapsinoisemmin.

En vieläkään pysty luottamaan ihmisiin, varsinkaan yksityiselämässäni. Lääkäreistä sentään useimmiten oletan että ovat hyväntahtoisia minua kohtaan.

Itseluottamus on huono, hermosto on aina taistele tai pakene -tilassa. Opettelen vetämään rajoja, joiden yli ei kävellä. Vaatimukset itselleni ovat korkeat, joten tavoitteet on vaikea saavuttaa.

No mul oli kyl hyvä lapsuus mut koulukaverit oli perseestä . 

Itse pelkään melkein kaikkea, en osaa olla luontevasti muiden ihmisten kanssa. Todennäköisesti jäin aika paljon ilman huomiota lapsena ja nyt koen valtavaa huomionkipeyttä vaikka en osaa kommunikoida ihmisten kanssa ja häpeän itseeni.

Huono itsetunto, en oikein omista mielipiteitä tai en osaa tuoda niitä ilmi, jos ne poikkeaa jollain tavalla muiden mielipiteistä, olen aika ujo enkä oikein osaa olla vieraiden ihmisten seurassa. 

Isäni joka on onneksi kuollut, hakkasi melkein hengiltä 6 vuotiaana, kun liikaa oli lasten ääniä, äti otti viimein eronn kun olin 10 vuotta, sen jälkeen en ukkoa nähnyt, koulussa pärjäsin huonosti, olin arka ja sulkeutunut lapsi ja änkytin ja en oppinut mitään, mutta sain kuitenkin työpaikan, nyt 58-vuotiaana naisena mulla on mies, mutta lapsia en ole hankkinut, ja kyllä on vaikuttanut tuo kamala lapsuus, vältän suuria ihmisjoukkoja ja häpeän itseäni.

Sairastuin psykoosisairauteen. 

Minulla on ollut myös jatkuva pimeyden tunne elämässä. Olen aina ollut surumielinen. Lapsena en kestänyt melkein yhtään eroa äidistä, pelkäsin isää ja erityisesti miehiä. Isä oli kännissä tai väkivaltainen, piiskaa saattoi saada ihan mistä syystä vaan. 

Koulukiusaaminen on sitten rikkonut sen kamelinselän... olin ja olen aina arka ja hiljainen. Häpeän kaikkea itsessäni. En ole koskaan tuntenut itseäni hyväksi. En tiedä miten ikinä tästä selviäisin. Tuntuu ettei mikään auta.

Inhoan juoppoja, ilman selityksiä. 

Lapsuudenkoti oli väkivaltainen. Vanhemmat käyttävät kummatkin päihteitä, olivat suuren osan lapsuudestani työttömiä ja äitini uhkaili jatkuvasti itsemurhalla meitä lapsia. 

Oireilin tosi voimakkaasti 13-22 -vuotiaana. En kyennyt lukion jälkeen jatkamaan opintoja, vaan laihdutin pakonomaisesti ja olin noin kerran kuussa päivystyksessä itsetuhoisuuden vuoksi. Päädyin parisuhteeseen juoppojen kanssa ja join itsekin paljon.

Nyt 30-vuotiaana koen, ettei lapsuus enää juurikaan vaikuta minuun. Tuntuu, että resilienssi on kasvanut huimasti kymmenen vuoden aikana. Olen hankkinut koulutuksen sekä lapsia enkä ole käyttänyt päihteitä useampaan vuoteen. Olen avoin, sosiaalinen ja luottavainen elämää kohtaan. Humalaisista en kyllä edelleenkään hirveästi pidä. Osaan lapsuudenperheestä on välit poikki, mikä harmittaa, mutta parempi näin. 

Noo, miten sen nyt ottaa. Vanhempieni kanssa en ole tekemisissä ja muutenkin olen katsonut parhaaksi ja turvallisimmaksi tavaksi elää olla pääasiassa omissa oloissa. Moni pitäisi tätä ehkä ongelmana, mutta tosiasia on se, että omassa rauhassa kasvaa ja kehittyy niin itsekseen ja oppii nauttimaan omasta elämästään, että edes "hyvä" seura ei enää kiinnosta. Joten koen ennemminkin, että vaikeudet sysäsivät polulle, jossa on suurempi voitto kuin sillä tiellä, miten pitäisi elää.