Oliko äitiys sellaista mitä ajattelitkin sen olevan?

Kun 18v saa ensimmäisen lapsen, niin ei sitä voi millään tavalla varautunut siihen mitä elämä tuo tullessaan.

Hyvin pitkälti kyllä. Oikeastaan olin ajatellut tämän olevan vaikeampaa. Toki teini-ikä lapsilla vasta edessä..

N33, neljän äiti, lapset 4v-12v

Up

Yllätti miten rasittavaksi ympäröivät aikuiset muuttuivat kun minusta tuli äiti. 

EI.Oma elämä loppui.Erosin miehestäni ja isovanhemmat kaukana.En tekisi lapsia.Toki rakastan omiani mutta täällä uskallan sanoa:EN TODELLAKAAN TEKISI JA EN SUOSITTELE.

Se oli paljon raskaampaa mitä osasin kuvitella.

Lapsien kiittämättömyys ja huono kohtelu, kun kasvoivat aikuisiksi tuli yllätyksenä.

Kaksi samaa sukupuolta olevaa poikalasta perättäisinä vuosina. Vaikea aika oli jälkimmäisen pitkä koliikki, sen jälkeen ei mitään katastrofeja, ovat jo nyt aikuisia. Päivääkään en vaihtaisi pois.

Joo kutakuinkin. En paljon ajatellut asiaa sitä ennen.

Vierailija kirjoitti:

EI.Oma elämä loppui.Erosin miehestäni ja isovanhemmat kaukana.En tekisi lapsia.Toki rakastan omiani mutta täällä uskallan sanoa:EN TODELLAKAAN TEKISI JA EN SUOSITTELE.

Arvokasta jakaa rehellinen kokemus!

Täällä toinen samassa tilanteessa ja haluan kertoa että minulle lapsi oli elämäni paras asia. Toki meillä on jaettu vanhemmuus, mutta lapsi on isällään paljon vähemmän kuin minun luonani. On aidosti elämän suola että on mahdollisuus rakastaa toista ihmistä niin paljon. Elämänarvot meni uusiksi ja ihmisen kasvua on kiinnostavaa seurata.

Ymmärrän hyvin myös sen että jotakuta muuta kaduttaa mutta hyvä kuulla erilaisia näkemyksiä.

Jos olisin hulluuden partaalla, tekisin ilman tukiverkkoja röyhkeästi ehkä niin että vähentäisin työtunteja ja väsyneenä päivänä veisin lapsen päiväkotiin vaikka olisi vapaapäivä. 

Eihän tätä pysty kukaan kuvittelemaan etukäteen. Meidän perheessä on kohdattu haasteita jos joitakin ja polvillani olen elämän edessä. Prioriteetit todellakin selkeytyneet kun ymmärtää että vain ne läheiset ja niiden hyvinvointi merkitsee, ei oikeasti MIKÄÄN muu. Surua olen kokenut ääretöntä ja epätoivoa. Samoin rakkautta ja iloa joka on puhtainta kaikista mahdollisista. Muuttaisinko asian niin etten olisi kokenut tätä? En mistään hinnasta. Jos kuolen tähän, kuolen oikeiden asioiden johdettua elämääni. 

Toki kolmen lapsen kanssa arki on ollut rankkaa eikä vapaa-ajan ongelmia ollut. Lapset ovat onneksi olleet terveitä, hyviä nukkumaan ja muutenkin fiksuja. Lapset ovat parasta mitä elämässäni on ollut ja he ovat kaikki nyt noin 20 v.

Järkytys oli ydinperheen hajoaminen. Lasten isä petti pitkään, tuhlasi holtittomasti rahaa ja lopulta muuttui väkivaltaiseksi eikä suostunut hakemaan mt-ongelmiinsa apua. Minulla ja lapsilla on edelleen läheiset välit mutta isäänsä eivät juuri ole yhteydessä. Olin aina unelmoinut onnellisesta ydinperheessä ja että lapsenlapset tulevat vierailemaan mummolassa missä on molemmat isovanhemmat ja kiva touhuta yhdessä. Mutta nyt mummolassa on vain mummo. Toki tämä mummola on turvallinen ja rauhallinen paikka.

Oli, periaatteessa. Yllätyksenä tuli lääketieteen ihmeelliset opit jotka ovat vahingollisia naiselle ja vauvalle sekä miehen sekopäinen ja mustasukkainen käytös.

Äitiys on ollut aika sellaista kuin kuvittelin. Iloa, mutta myös todella paljon huolta. Olen varmaan vähän erikoisessa tilanteessa miettien työhistoriaani (onnettomuuksiin liittyvää) ja olen ylipäänsä mielikuvituksekas oikeastaan vainoharhoihin saakka, joten tuntuu kuin näkisin kaikki mahdolliset riskit jatkuvasti. Tämä on aika rasittavaa lopulta. Esim. rappusia mennessämme muistutan koko ajan pitämään kaiteesta ja näen suurin piirtein jatkuvasti lapsen kaatuvan ja loukkaantuvan.

Toisaalta lapseni ovat nyt 4- ja 2-vuotiaat ja todellakin kaatuilevat melkein tunneittain ollessaan esim. ihan vain sisällä leikkimässä keskenään, liukuestesukillakin.

Lisäksi tämä on muutenkin kai rasittavinta aikaa ajatellen lasten kuuntelutaitoja. Esim. olen pian 5 vuotta täyttävälle lapselle noin kolmisen vuotta jauhanut, että kannattaisi syödä lautasen päällä eikä kenaillen ja siten kaikki ruuat paidalle ja lattiallekin saaden: pian pitäisi myös koulussa tämä osata, kun siellä ei ole varapaitoja kuten päikyssä. Ei vain kiinnosta lasta. Vahva valikoiva kuulo näköjään, heh ja höh, kun hän kuitenkin osaa jo laulaa kuulemiaan lauluja oikeastaan yhtä hyvin kuin joku aikuinen. (Olen laittanut häntä jo lakaisemaan sotkemansa lattiat ja pian pääsee yrittämään kuurata kai paitojaankin, jos kenailu vain jaksaa kiinnostaa.)

Enimmäkseen elämä on kuitenkin ihan hauskaa näiden apinoiden kanssa. Onhan se kiinnostavaa seurata, kuinka pienestä lähtien persoona näkyy jo. Lisäksi meillä on perheessä miehen takia itse asiassa 3 kieltä puhuttavana, ja on kiva nähdä, kuinka lapset ottavat muutakin kuin äitinsä kieltä haltuun heti kun mahdollista. Jatkuva lapsen kehittyminen ja siinä auttaminen on tosi hienoa kyllä. 

Ei. Sain erityislapsen jonka kanssa ollut haastavaa. En kuvitellut olevan näin.. 

No. Tähän on vaikeaa antaa tyhjentävää vastausta. Kolme poikaa on minulla, kaikki jo aikuisia, eli se oma osuus lasten osalta on sillä lailla tehty.



Ja onhan tämä ollut ihan mahtavaa, ihanaa, elämänmakuista elämää. Meillä on tosi läheiset ja hyvät välit lasten kanssa, enkä ole kokenut lasten kasvattamista vaikeaksi. Olen ollut jämäkkä kun tarvitaan ja muuten rento. Aina reilu ja rakastava, ja lapsilta myös edellyttänyt reilua ja ystävällistä käytöstä. Kovin on pitkälle sillä pötkitty.



Se mikä aina välillä mieityttää on oman äidin kommentit aikanaan. Kun me olimme jatkuvasti napit vastakkain minun mielestäni äitini typerän ja epäreilun käytöksen takia ( äidillä varmasti oma näkemys asiasta), niin hän aina hoki että " odotas vaan kun saat omia lapsia, sittenpähän tiedät".



En vieläkään tiedä. Siis mitään sellaista, mikä auttaisi ymmärtämään niitä hänen tekojaan. Mun mielestä ei ole ollut vaikeaa rakastaa lapsiani ja haluta heille vain hyvää ja olla nöyryyttämättä ja pilkkaamatta heitä.



No, äiti se tietysti on myös koko ajan kateellinen minulle väleistäni lapsiini. Eikä ymmärrä ollenkaan, että syy miksi meidän välimme eivät ole samanlaiset on aina ollut täysin hänen käsissään.



Sori, sivuraiteille lipsahti. Mutta siis äitiys on ollut parasta elämässäni.

Aivan helvetin paljon raskaampaa kuin kuvittelin. Sain erityislapsen, jonka erityisyys sai nimen vasta teinivuosina. Aikuinen kun jo on, pärjättiin ilman tukitoimia, ilman lääkkeitä, ilman muuta kuin hymistelyä. Selvittiin, mutta maksoin burnoutilla ja työurallani.