Vanhemmista huolehtiminen ulkomailta käsin
Onko kohtalotovereita? Onko muita samassa tilanteessa kuin minä, joka ainoana lapsena joudun miettimään vanhojen vanhempieni (yli 8-kymppisiä molemmat) asumista, terveyttä yms. järjestelyjä? apuna on kyllä täti ja serkku, mutta aika raskaaksi tämä tulee henkisesti. Nyt kävi näin että äidiltäni meni kävelykyky ja dementiakin vaivaa, joten hän ei pääse enää edes vanhainkotiin, vaan on toistaiseksi hoidettavana sairaalassa, sillä paikkakunnalla ei ole muuta mahdollisuutta. KUn menen järkkäämään Suomeen asioita, pitää ottaa lapset mukaan ja ne kainalossa juosta toimistosta toiseen, koska mies ei voi ottaa yhtäkkiä paria viikkoa vapaata kesken vuoden. Lapsenvahteja sukulaisista ei löydy.
Miten te muut olette toimineet ja ajatelleet asian suhteen?
Kommentit (4)
etta samanlaisesta aiheesta oli keskustelua expatriumilla pari-kolme viikkoa sitten? Ehka sielta jotain lohtua vaikka vaikealta kuulostaakin. Onneksi sun rahat riittaa lentaa lyhyella varoitusajalla, ajatteles jos olis viela rahapula?!
ja vanhempani ovat yli 70 vuotiaita. Varsinkin äitini on jo melko huonokuontoinen ja kahdestaan asuvat syvällä maaseudulla isoa omakotitaloa. Työtä riittää jo ihan talonpidossa ja apua ei vaan voi huolia...syntymäpäivälahjaksi maksettu siivooja kävi ne kerrat, jotka maksoimme, mutta ei kertaakaan sen jälkeen. Kaikki työt on totuttu tekemään itse, eikä palkattua apua voi edes ajatella.
Raskaaksi tämän tekee se, että äitini on luonteeltaan oikein peri-pessimisti ja näkee kaiken synkässä valossa -eli mikään ei ole hyvin ja kaikki on raskasta ja työtä on liikaa. Piha pitää olla viimeisen päälle, mutta kyse ei näköjään olekaan rakkaasta harrastuksesta (niinkuin olen joskus ajatellut), vaan tuskaisesta pakosta. Lisäksi minua syyllistetään ihan häikäilemättä päätöksestämme lähteä ulkomaille (pilaan lasten tulevaisuuden, en välitä heistä...).
Poden aivan kamalan huonoa omatuntoa, kun en ole lähellä. Outoa kyllä, äitini syyllistäminen helpottaa hieman tunnontuskiani?! Silti tuntuu pahalta, asetanhan omat etuni vanhempieni edelle, varsinkin kun elinkaari vääjäämättä lähenee loppuaan.
Auttaa en minäkään osaa, mutta sympatiani jaan kanssanne. Ei kai me muuta voida, kuin näyttää, että välitämme välimatkasta huolimatta ja yrittää järjestää asumista ym. vanhemillemme mahdollisimman parhaalla tavalla.
mutta eihan me voida Suomessa asua naapurissa ja odottaa etta ne vanhemmat kuukahtaa! Pakko sita on elaa omaa elamaansa samalla ja yrittaa valttaa syyllisyyden tuskia.
Minulla on sisaruksia jotka ovat Suomessa mutta eivat he auta vaikka ovatkin siella lahempana! Ehka etaisyys tekee helpommaksi huomata nama todelliset ongelmat...
Tekstisi oli melkein kuin omaani :-(. Minakin olen vanhempieni ainokainen. Isani on 78 ja aitini 12 vuottaa nuorempi, mutta aika huonokuntoinen. Huoli on ollut jo monta vuotta, mutta tuli taas akuutimmaksi talvella kun isani joutui viikoksi sairaalaan. Tilannetta pahentaa viela se, etta isallani on kaksi vanhempaa sisarusta, joilla ei ole lapsia, ja isani on tavallaan " on vastuussa" heistakin. Isani suvun puolelta olen ainoa lapsi. Omat vanhempani eivat myoskaan hyvaksy muuta sukua / ystavia apuun. Myos valimatkat ovat hankalia, koska sukumme on aika hajallaan pitkin Suomea.
Meillakin lapset tuovat omat ongelmansa. Molemmat ovat jo kouluikaisia (5 ja 8), enka voi ottaa heita noin vain pois koulusta. Mies tekee vuorotyota ja vapaan saaminen on hankalaa, vaikka tyonantaja on kylla joustanut kiitettavasti. Meilla naapurit ja ystavat ovat paikanneet puuttuvia sukulaisia lastenhoidossa, mutta ei heitakaan voi jatkuvasti pyytaa. Vanhempieni tilanne ei toistaiseksi ole kovin paha, mutta odotan kauhulla tulevaisuutta :-(
Valitettavasti en voi oikein antaa kaytannon neuvoja, mutta ison virtuaalihalauksen saat. Jaksamista.