Lue keskustelun säännöt.
Oletko jättänyt kumppanisi vasta siinä kohtaa, kun olet täysin varma erosta ja kaikki tunteet ovat totaalisen kuolleet?
07.09.2025 |
Ja jättämisen jälkeen et ole tuntenut mitään, et ole ikinä katunut tai kaivannut?
Mietin, että venyttääkö ihmiset kumppanin jättämistä niin pitkälle, että ovat eron käsittelleet jo tuohon pisteeseen asti, ennenkuin sitten tosissaan jättävät kumppanin?
Tuntuu, että ne jotka ovat tosissaan jättäneet, ovat olleet vain tyytyväisiä sen jälkeen ja ovat olleet heti tolpillaan ja elämänsä vedossa. Eli ei mitään erosurussa piehtaroimista.
Kommentit (17)
Viimeksi meni kyllä noin ettei mitään tuntemuksia jälkeenpäin, eikä edes yksinäisyyden tunnetta. Niin oikea ratkaisu oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ollut erojen jälkeen huojentunut, jopa iloinen.
Mä olen jättänyt montakin kertaa siten, että yhtään mitään tunnetta ei ole ollut jäljellä enkä ole ikinä katunut jälkikäteen ja se on ollut aina kerrasta poikki. Ei ruikutuksia. Ei myöskään yhteydenpitoja.
En, vaan olen vain jäänyt :( Pitäisi lähteä, mutta en mä tiedä minne lähtisin. Ei mulla ole paikka minne mennä.
En, hänestä tuli alkoholisti ja yhteiselämä kävi mahdottomaksi. Rakastan häntä ikuisesti ja sydämeni särkyi. Hänen lapsuustraumansa nousivat pintaan eikä hän halunnut purkaa niitä terapiassa,koki viinan paremmaksi ja se alkoikin viedä miestä.
Hän on selvinpäin todella ihana ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen, enkä ole katunut. Tai ehkä sen voi laskea omanlaiseksi erokipuilun oireeksi, että menin eron jälkeen rakastumaan täysin päätä pahkaan ihan kelvottomaan ihmiseen, mutta vanhaan suhteeseen en kyllä ole ikävöinyt.
Minulla oli noin. Mitään tunteita ei enää ollut. Ei edes säälin tunteita. En surrut eroa päivääkään, enkä ole katunut. Se että joku väittää, että rakkaus ei kuole koskaan, niin voin omasta puolestani ainakin kertoa, että kyllä kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin olen tehnyt. Sittenkin minua syyllistettiin yrittämisen puuttesta?? Eron myötä iloisuuteni palasi ja ihmissuhteet läheisiini. Sairas exä yritti tuhota kaikki suhteeni muihin ihmisiin. Elämäni paras päätös oli jättä hänet. En halua nähdä häntä enää ikinä.
Kyllä, vaikka oli nähtävissä jo 5v ennemmin, että hän alkoi lähinnä oksettaa. Lopulta oksetti joka hetki. Olen lapsuudessa saanut väärän mallin, että pitää vain kestää. Onnittelen ainakin mielessäni kaikkia pareja jotka eroavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, erosta olen ollut täysin varma eikä mitään olisi ollut enää tehtävissä. Tunteetkin hyvin pitkälti kuolleet. Toki eron jälkeen on ikävöinyt ja surrut mutta lähinnä siinä on surrut sitä, että kaikki meni kuten meni ja kokenut yksinäisyyttä, eli kyse ei ole ollut lainkaan siitä että olisi kaivannut kyseistä ihmistä millään muotoa takaisin.
Olen eronnut kahdesti pitkästä suhteesta ja molemmissa sinnittelin vuosia kauemmin kuin olisi ollut mitenkään järkevää. Optimisti kun olen.
En ole jättänyt ketään. Jutut ovat vain menneet eroon omalla painollaan. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt että nuo miehet eivät ole olleet minua varten vaikka olisin saattanut hyväksyä avioliittoonkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En, vaan olen vain jäänyt :( Pitäisi lähteä, mutta en mä tiedä minne lähtisin. Ei mulla ole paikka minne mennä.
Sä itse olet se paikka, jonne meet. Sä itse teet sen paikan itsellesi. Ei sun elämä riipu muista. Sinä olet sun se eka turva ja koti. Sä olet se, jonka löydät sitten kun et enää pelkää ja roiku jossain mikä ei enää ole sua. Ei sun tarvitse tietää konkreettisesti minne mennä. Se riittää jo uuden suunnan ottoon kun tiedät mihin et halua jäädä. Muu seuraa sitä uskallusta sitten ajallaan.
Tosirakkaus ei kuole. Pari exää kohteli sikamaisesti, mutta osa minussa rakastaa heitä edelleen. Se tunne on vain jossain tosi syvälle hautautuneena. Rakastan kyllä nyksääkin kovasti. Haluanko rakastaa exiä? En todellakaan, karmiva ajatuskin, mutta he olivat aikanaan tärkein ihminen minulle. Sille en mahda mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole tarvinnut jättää kuin yksi (mielisairas väkivaltainen paska joka lähes tappoi). Pitkät suhteet on lopetettu yhdessä tuumin ja tunteet on saattaneet olla vielä päällä.
Ei se ikävä ikuisesti kestä. Surussa ja itsesäälissä vellominen kestää aikansa, mutta ei siihen kuole. Mikä ei tapa, se vahvistaa.
Kyllä. Olin aivan varma, että tämä ei jatku näin, ja kun hän ei halunnut/kyennyt muuttumaan, lopputulos oli selvä.
Surin toki kaikkia niitä tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, jotka hävis samalla, mutta eroseminaarissa sain käsityksen siitä, miten kaikki menee pään sisällä ja myös eräänlaisen aikataulun. Se helpotti kun tajus, että tämä on nyt tämä vaihe ja sitten seuraa tämmöinen vaihe ja sitten alkaa helpottamaan.
Päivääkään en ole katunut tai kaivannut. Lähinnä syytellyt itseäni, että jaksoin/kestin niin kauan.Olis pitänyt erota jo tutustumisvaiheen jälkeen.
Kyllä, olin varma asiasta ja päätös toi helpotuksen huokauksen.
nosto