Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Nyt vituttaa!
08.04.2007 |
Olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä raskaana olemista ja näitä hiton hormooneja, että mulle tosiaan alkais riittämään! Makasin just pari kuukautta sairaalassa ennen aikaisen synnytyksen pelossa ja nyt kotona en tee muuta kuin tappelen miehen kanssa ja sen jälkeen itken silmät päästäni. Motivaatio lepoon on, mutta kun tuo kaaos ympärillä ihan tosissaan stressaa. Jokainen voi kuvitella, miltä huusholli ja rutiinit näyttävät, kun mies on monta viikkoa päässyt sitä pyörittämään.
Mieskin alkaa olla kypsä tähän tilanteeseen. Tänään viimeksi totesi riidan päätteeksi, että voisi vaikka kuolla. Arvatkaa vain miltä se musta kuulosti!? Hyvä, etten aamupalaani ollut tikahtua, kun tuli sellainen itkun puuska!
Kun pääsisi edes jonnekin ihmisten ilmoille, mutta, kun ei voi sanoa tosiaan, kuinka monta metriä tarvitaan kotiovelta synnytyksen käynnistämiseen. Ja vauva on kuitenkin vielä ihan keskonen. Ehkä olisi ollut ihan hyvä levätä vielä pyhät sairaalassa... Sairaalassa sentään ajatukset pysyivät kasassa, eikä tarvinnut kenellekään nalkuttaa - tai niin mies mun olemassa oloni tällä hetkellä kokee. Eipä musta ole paljon täällä apua ja iloa...
Sanokaahan olenko kohtuuton, jos en anna lasten herätä katsomaan piirrettyjä klo 6.30 aamulla (niitähän jatkuu sitten koko aamun)? Tai huomautan, jos ennen klo10 ei ole pyykkikone päällä (tarviisin oikeasti jo puhtaita alusvaatteita)? Jos tiskiallas on täynnä tiskejä ja tiskikone seisoo tyhjentämättömänä aamupalan jälkeen? Lapset hiippailee nakusiltaan puoleen päivään? Sängyt on petaamatta ja mies vain seisoo kädet taskussa katsomassa lasten kanssa pikku-kakkosta? Ja tässä vain ne kesyimmät riidan aiheet, jotka lähes aina päättyvät siihen, että itkukurkussa huudan miehelle: " Luuletko, että nautin olla näin avuton ja hyödytön?!" Mun pienet vihjailut ei tunnu menevät kuuleviin korviin, saati että tuo perheen pää itse mitään keksisi. Ja sitten mua syytellään nalkuttamisesta. Pitäisi varmaan linnottautua sänkyyn ja vetää peitto korville, olla vain puuttumatta miehen tekemisiin.
No joo... masennuksen ainekset ovat jo kasassa kaiken sen pelon ja ahdistuksen keskellä, mitä tämän syntymättömän käärön puolesta tunnen. Miksei tämä voi olla mikään rutiiniraskaus!?
Kommentit (8)
pölypunkitkaan ei niin elä silloin... teet sen mitä jaksat ja pystyt. Ja sano miehllesi ystävällisesti, että olisitko kiva ja tyhjentäisit koneen, kun tuo noukkiminen ja kurottaminen ei tee hyvää mahalle.... jne..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se maailma kaadu, vaikka kaikki ei toimikkaan siten kuin sinä olet tottunut. Kyllä miehesikin varmasti osaa ja kykenee pyörittämään perheenne arkea, mutta omalla tavallaan. Ymmärrän kyllä ärstymyksensä, jos tekee parhaansa ja plakaksi saa vain valitusta. Ymmärrän kyllä sinuakin, mutta nyt pitäisi osata antaa vain olla. Napsauta itse se pesukone päälle, mutta palaa sitten takaisin vuoteeseen lukemaan jotain hyvää lehteä tai kirjaa, ja laita kuulokkeet päähän ettet kuule mitä ympärilläsi tapahtuu. Sulje silmäsi miehesi taloudenpidolta, anna hänen toimia omalla tavallaan. Mieti kuitenkin miten paljon hänestä on apua, ilman miestäsi olisi varmasti paljon vaikeampaa.
Ja nauti nyt siitä kun saat vain olla kotonasi, rakkaittesi kanssa, tekemättä mitään. Ei sitä kauaa kestä.
Rauhoitu siis, ja lepää :)
vai onko sinulla ihan totaalinen liikkumis kielto?
Mietin vaan ett' eihän se koneen täyttäminen nyt sen enempää rasita kuin sonnalla käyminen?
mutta siltikin ihmettelen että etkö oikeesti voi edes pyykkikonetta täyttää? itselläni on ollut samainen tilanne ja makasin sairaalassa myös pari kk mutta kun tulin kotiin niin minua odotti siellä 2 pientä lasta ja mies oli töissä eli jouduin hoitaan lapset silloinkin. Mutta sillon en imuroinut, pessyt lattioita yms. vaan tein kaikki keveimmät hommat vointini mukaan.
Tärkeintä maailmassa EI ole se, herääkö lapset aamulla piirrettyjä katsomaan, sen kun annat katsoa! Tai onko huusholli sotkuinen vai ei. Se EI ole tärkeintä juuri nyt. Juuri nyt on tärkeintä se, että rauhoitut, keskityt odotukseesi ja siihen että tuleva vauva saa stressittömästi itse kypsyä synnytykseen asti ilman että hormonimyrskysi ja stressisi ja raivosi häntä järkyttävät... Ymmärrän hyvin miestäsi, jos hänellä on tuollaiset fiilikset. Raskaana oleva hirviövaimo ei ole kiva kenenkään mielestä. Pistä arvojärjestys vähän uusiksi (vaikka tilapäisesti) niin helpottaa. Onnea loppuraskauteen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan saatte minut nauramaan itselleni, mutta tiedättehän, kun oikein ottaa joku päähän niin ne hormoonit ovat vain hiukan vettä kiukaalle. Relata kai pitäisi kaikkien luonnon lakien vastaisesti tämän hullun myllyn keskellä. Totaalista liikkumakieltoa ei ole, mutta pelkään kaikkien näiden sairaalassa lusittujen viikkojen jälkeen joutuvani sinne takaisin, jos itseäni kotitöillä rasitan - juu niinkuin riehuminen ei sitten rasittaisi vähintään yhtä paljon. Jotain kevyttä kai tässä voisi pikkuhiljaa alkaa tekemään, kuten just pistin tiskikoneen päälle.
Tuosta lasten telkkarin katsomisesta... En ihan kuitenkaan siitä luistaisi vaikka yleisestä siisteydestä voisin juuri ja juuri vähän tinkiä. Naisen luonteelle vain niin hirmuisen kovaa koulua!
AP, joka myöntää tosiaan olevansa oikea hormoonihirmu!
Sitten ne vasta huolestuvat, sillä miehen silmissä raivoisasti myrsyävä vaimo ei suinkaan ole heikossa kunnossa millään lailla, päinvastoin...
Alue: Aihe vapaa
mutta koita relata. Ei se elämä siihen sotkuisuuteen kuitenkaan lopu.
Onnea loppuraskauteen.