Lue keskustelun säännöt.
Tyttären muutto edessä nyt viikonloppuna opiskelupaikkakunnalle. Itkettää jo nyt, kun tulee niin ikävä tytärtä.
29.08.2025 |
Tyttärellä alkaa yliopisto-opinnot ensi viikolla toisella paikkakunnalla. Nyt viikonlopun aikana tytär muuttaa, minäkin olen tytärtä muutossa auttamassa.
Minulla tulee aivan kamala ikävä tytärtäni. Tytär on vasta 18-vuotias, täyttää marraskuussa 19. Kyllä sitä väkisinkin huolestuttaa, että kuinka tytär tulee siellä yksin pärjäämään. Ja kärsiikö tytär yksinäisyydestä ja koti-ikävästä. Kovin herkkäkin on. Tätäkin viestiä kirjoitan kyyneleet silmissä.
Tulen tyttärelleni sanomaan, että muistaahan sitten sen, että kotiin voi aina palata. Aina.
Kommentit (83)
Hyvin se menee. Lapsella alkaa uusi vaihe elämässä, ja niin sen kuuluu mennäkin. Sinullakin alkaa uusi vaihe elämässä.
Koin tämän saman neljä vuotta sitten. Alkuun oli todella surullista ja haikeaa. Koti tuntui tyhjältä ja mietin, että tottuuko tähän tyhjyyteen ikinä. Lapsella on myös vähän vaikeaa yksin vieraalla paikkakunnalla ja koti-ikävä vaivasi. Hän tuli alkuun joka viikonloppu kotiin ja se helpotti paljon. Viikonloppujen jälkeen saattelin hänet junalle ja itku pääsi kun juna katosi näkyvistä. Oli siinä totuttelemista. Muutama kuukausi meni ja tottui arkeen ilman lasta, sitten siitä tuli uusi normaali. Asiasta löytyi valoisia puolia, ei tarvinnut huolehtia kenenkään syömisistä, löytyi uusia harrastuksia jne. Lapsi löysi opiskelukavereita ja kaikki alkoi sujumaan hyvin aika nopeasti alun jälkeen. Nykyäänkin hän käy usein kotona vaikka ei enää viikoittain tai edes joka toinen viikko, mutta puhelimet, teamsit, whatsupit toimii. Pidemmillä lomilla hän tulee kotiin, tai siis vanhaan kotiinsa, koska sanoo nykyään opiskelijaboksiaan kodikseen. Minä vierailen hänen luonaan. Ja hyvin hän pärjäsi yksinään, oppi kotihommat ja mitä tarvitaan. Ja aina voi soittaa ja kysyä.
Eli yhteenvetona: kaikki menee hyvin, siihen tottuu ja opit nauttimaan omasta elämästäsi, lapsi tulee kylään, sinä voit käydä hänen luonaan, järjestätte kivaa tekemistä yhdessä, opiskelija arvostaa äidin kokkaamisia tai ulkona syömistä, ei tämä mikään ero ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö teidän opiskelevat lapset käy kotona? Mulla oli vuosi sitten sama tilanne kuin ap:lla, mutta tytär tulee opiskelupaikkakunnalta kotiin melkein joka viikonloppu, joten ei ehdi kova ikävä tulla.
No ei todellakaan ramppaa 500km suuntaansa joka viikko. Muutaman kerran vuodessa käy moikkaamassa.
Tämä olisi mun mielestä aika kauheeta, jos näkisin lastani vaan pari kertaa vuodessa. Vaikka oma lapseni oli melkein toiselle puolella maailmaa vuoden, niin näimme useammin.
Onpas ikäviä kommentteja täällä taas.
Minun esikoinen lähti kotoa opiskelemaan 2-v sitten.
Muistan kun olin kaupassa vähän ennen hänen muuttoaan ja romahdin täysin; kauppakassit vaan putosivat kädestä ja itkin hillittömästi.
Esikoisen muutto tarkoitti tietyn ajanjakson loppumista ja näin tietysti asioiden pitää mennä, mutta onhan siinä kauhean kaihoisa tunnelma.
Luulin, että näemme häntä vain joskus, mutta opiskelut ovat nykyään semmoisia, että näetkin sitä lastasi aika usein
Muistan kun poika sai paikan yliopistoon toiselle paikkakunnalle, olihan se uusi asia kun tuli muutto eteen. Ensiksi vähän empi, mutta kannustin ja kysyin muistatko kun juteltii sun lukio aikana kun sait kokeista hyviä numeroita. Mitä ajattelit tehdä lukion jälkeen ? Vastasit, haen varmaan yliopistoon. No niin, ja nyt pääsit, käytä mahdollisuus. En hetkeäkään epäillyt ettei pärjäisi. Aina kun tulee käymään kotona sanon tervetuloa kotiin.
Kiva on ollut huomata miten on itsenäistynyt, aikuistunut. Keskuttelutkn on erilaisia kun pos muuttaessa, aika rientää.
Vierailija kirjoitti:
Aloitus on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun äidillä ei ole omaa elämää. Hankkikaa kaikki äidit ihan oma elämä niin ei tarvitse roikkua lasten helmoissa kiinni.
Tai kertoo hyvistä ja läheisistä väleistä. Kyllä siihen tottuu. Ihan normaalia ikävöidä alussa puolin toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kohta se palaa kotiin maha pitkällä.
Miksi?
Mun tytär lähti 4v sitten, valmistui ja on nyt opiskelupaikkakunnalla töissä.
Ei ole ottanut miestä riesakseen eikä ole paksuna. Tekee töitä, reissaa ja nauttii elämästä
Esikoinen muutti 4 vuotta sitten, toinen lapsi viime viikolla. Aallossa ainakin fuksit siis aloittivat. Haikeaahan se on, mutta silti vahvempi tunne on se, että näin tämän pitääkin mennä. Olen iloinen ja ylpeä siitä, että elämä kantaa. Nuorten luona on kiva kyläillä. Onneksi kotiin jäi kuitenkin vielä kaksi lukiolaista ja 11v kuopus. Isomman kriisin paikka olisi varmasti ollut, jos tämä toinen lapsi olisi se viimeinen lähtijä. Tässä kohtaa olen siis onnellinen, että uskallettiin itse nuorina 25-vuotiaina opiskelijoina perustaa perhe ja saatiin monta yhteistä ihanaa lasta. Iso perhe on elämäni suurin rikkaus. Elämä ei ollut valmis silloin, kun esikoinen syntyi, mutta ei se ole valmis nyt viisikymppisten lähestyessäkään. Aika ihanaa, että saa olla keskeneräinen edelleen ja suhtautua tulevaisuuteen mielenkiinnolla. Oma elämä ei ole ohi, vaan se muuttaa muotoaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ylisjonnet taas törkyineen kommentoimassa.
Ulimammat taas ulisemassa kun aikuiselta lapselta ei ole katkaistu vielä napanuoraa.
Kirjoitin samoin viime vuonna.
Totut kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö teidän opiskelevat lapset käy kotona? Mulla oli vuosi sitten sama tilanne kuin ap:lla, mutta tytär tulee opiskelupaikkakunnalta kotiin melkein joka viikonloppu, joten ei ehdi kova ikävä tulla.
Käy se noin 3-4 kertaa vuodessa. Välimatkaa sen verran, ettei olisi mitään järkeä joka viikko reissata. Lapsella on oma elämä siellä opiskelupaikkakunnallaan.
Tuo on kyllä liian harvoin. Ikävää, että meni noin kauas. Voitko pehmentää ikävääsi käymällä itse siellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olit kuvitellut? Että aikuiseksi kasvava tytär jäisi kotiin asumaan mamman helmoihin?
Miksi ei? Minusta lämmin, välittävä ja rakastava koti on suorastaan paratiisi verrattuna siihen, kuinka julma paikka maailmasta on nykyään tullut. Koskee valitettavasti usein nykyään myös tätä meidän lintukoto-Suomeamme. T. ap.
Asutko itse edelleen isän ja äiskän luona paratiisissa eli lapsuudenkodissasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle ainokaiseni poismuutto 200 km päähän oli elämäni onnellisin päivä! Tiesin, että kyllä hän pärjää ja toisaalta tuntui, että vihdoin sain oman elämäni takaisin. Ei ole ollut missään vaiheessa ikävä ja lapsi on ollut maailmalla 15 vuotta. Silloin tällöin käy kuitenkin kahvilla ja yökylässäkin.
En kaipaa lapsenlapsiakaan ja salaa toivon, ettei hän tekisi niitä. On ollut muutaman vuoden nykyisen miehen kanssa yhdessä. Syy on yksinkertaisesti se, että äidin rooli on niin kahlitseva. En halua samaa lapselleni, vaikka rakastankin häntä eniten maailmassa. Ja silti aina hän on tervetullut luokseni jos paha paikka tulee eteen.
Lapseni muutti heti kirjoitusten jälkeen Iso Britanniaan opiskelemaan. Kävi kotona joulu- ja kesälomalla. Kyllä siihen tottuu, ja on hienoa katsoa, kun lapsen siivet kantavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olit kuvitellut? Että aikuiseksi kasvava tytär jäisi kotiin asumaan mamman helmoihin?
Miksi ei? Minusta lämmin, välittävä ja rakastava koti on suorastaan paratiisi verrattuna siihen, kuinka julma paikka maailmasta on nykyään tullut. Koskee valitettavasti usein nykyään myös tätä meidän lintukoto-Suomeamme. T. ap.
Minustakin alkanut viime aikoina tuntua, että ehkä italialaisilla onkin hyvä idea! Että lapset elää kotona 30-vuotiaaksi. Toki itsenäistyneinä. Eikö se olisi kaikille kätevää ja normaalia?
Suomalainen yhteiskunta hyvin "atomistinen" ja ydinperhe ylipäätään melko epähistoriallinen vinksahtanut perhemalli.
No, ei me voida täällä Italian mallia tosta vaan polkaista pystyyn.
Eli Ap, varmasti sattuu ja ahdistaa, mutta kuuluu elämään kuitenkin, että lapset muuttavat pois. Voit iloita siitä, että olette kasvattaneet lapsenne niin hyvin, että hän voi muuttaa pois ja pärjätä :). Itsekin olet joskus muuttanut pois kotoa.
Ikävä kyllä elämä on lopulta suurta luopumisen juhlaa. Luovutaan: lapsuudesta, nuoruudesta, omista lapsista, terveydestä, puolisosta. Ja aivan lopuksi luovutaan omasta elämästä. Mutta nämä ovat hinnat jotka elämän ja rakkauden ihmeistä täytyy maksaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olit kuvitellut? Että aikuiseksi kasvava tytär jäisi kotiin asumaan mamman helmoihin?
Miksi ei? Minusta lämmin, välittävä ja rakastava koti on suorastaan paratiisi verrattuna siihen, kuinka julma paikka maailmasta on nykyään tullut. Koskee valitettavasti usein nykyään myös tätä meidän lintukoto-Suomeamme. T. ap.
Minustakin alkanut viime aikoina tuntua, että ehkä italialaisilla onkin hyvä idea! Että lapset elää kotona 30-vuotiaaksi. Toki itsenäistyneinä. Eikö se olisi kaikille kätevää ja normaalia?
Suomalainen yhteiskunta hyvin "atomistinen" ja ydinperhe ylipäätään melko epähistoriallinen vinksahtanut perhemalli.
No, ei me voida täällä Italian mallia tosta vaan polkaista pystyyn.
Eli Ap, varmasti sattuu ja ahdistaa, mutta kuuluu elämään kuitenkin, että lapset
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/italialaisaiti-tuskastui-kotona-loi…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olit kuvitellut? Että aikuiseksi kasvava tytär jäisi kotiin asumaan mamman helmoihin?
Miksi ei? Minusta lämmin, välittävä ja rakastava koti on suorastaan paratiisi verrattuna siihen, kuinka julma paikka maailmasta on nykyään tullut. Koskee valitettavasti usein nykyään myös tätä meidän lintukoto-Suomeamme. T. ap.
Minustakin alkanut viime aikoina tuntua, että ehkä italialaisilla onkin hyvä idea! Että lapset elää kotona 30-vuotiaaksi. Toki itsenäistyneinä. Eikö se olisi kaikille kätevää ja normaalia?
Suomalainen yhteiskunta hyvin "atomistinen" ja ydinperhe ylipäätään melko epähistoriallinen vinksahtanut perhemalli.
No, ei me voida täällä Italian mallia tosta vaan polkaista pystyyn.
Eli Ap, varmasti sattuu ja ahdis
Oho. Ehkä tuo Italian keissi on vain yksittäistapaus?
Sama tunne, ainoa lapsi muutti viikko sitten opiskelujen perässä eri paikkakunnalle. Se oli iso kriisi minulle ja tuntui hetken, että elämä loppuisi. Olen soitellut usein ja käynyt siellä vierailulla, jottei hänellä olisi tunne, että hylätty. Vaikuttaa kyllä pärjäävän ihan hyvin ja on ollut jo fuksiohjelmaa, mikä on ollut ilmeisesti kivaa. Kai tästä selvitään. Tuli kyllä nyt itku kirjoittaessa.
Tytär on nyt muuttanut. Kun tulimme miehen kanssa kotiin, romahdin itkemään. Niin kamala ikävä on tytärtä. En tiedä, miten saan yöllä nukuttua ja huomenna pitäisi töihin pystyä menemään. T. ap.
Voi-voi. Tyhjän pesän syndrooma? Meillä lähti jokainen vuorollaan opiskelemaan toiseen maahan! Ja vanhin oli Australiassa asti vaihdossa.
Toivottavasti olet osannut antaa hyvät eväät elämään ja siivet, jotka kantavat, ei tarvitse olka huolissaan vaan iloinen siitä, että aloittaa oman elämän!
Käy se noin 3-4 kertaa vuodessa. Välimatkaa sen verran, ettei olisi mitään järkeä joka viikko reissata. Lapsella on oma elämä siellä opiskelupaikkakunnallaan.