Pertti muutti täysin yllättäen loppuelämäksi Venäjälle

Pertti lähti Venäjälle yksinkertaisessa tarkoituksessa: hakeakseen vanhaan Ladaansa varaosia. Jarrupalat, pyyhkijät ja ehkä uuden kasettisoittimen, jos sopiva tulisi vastaan. Marraskuun ilta oli harmaa ja tie rajan yli täynnä sohjoa, aivan kuin maisema olisi yrittänyt kertoa hänelle, ettei matkasta kannattaisi odottaa liikoja.

Silti Pertti pysähtyi tullin jälkeen pieneen kahvilaan. Sisällä tuoksui musta tee ja makeat leivonnaiset, ja nurkassa istui nainen, joka luki kirjaa. Pertti huomasi, miten tämä nosti katseensa ja hymyili varovasti, mutta lämpimästi.

Et taida olla täältä, nainen sanoi suomeksi, jonka pehmeässä äänessä oli venäläinen sointi.

Pertti myönsi, että oli tullut vain auton takia. Nainen esitteli itsensä Annaksi, ja kertoi palanneensa kyläänsä hoitamaan äitinsä puutarhaa, "koska kasvitkin kaipaavat huolenpitoa talvella". He jäivät juttelemaan pidemmäksi aikaa kuin kumpikaan oli aikonut. Kun ilta pimeni, Anna ehdotti kävelyä. Katuvalot loivat keltaisia saarekkeita, ja lumen narskuessa jalkojen alla Pertti huomasi kertovansa asioita, joita ei ollut sanonut kenellekään vuosiin.

Kun Pertti palasi rajan yli seuraavana aamuna, hänen takapenkillään ei ollut yhtään varaosaa, vain pussi Annan leipomia piirakoita ja tunne, jota hän ei osannut nimetä.

Kevään tullessa hän ei enää yrittänytkään keksiä tekosyitä. Hän ajoi saman tien halki Karjalan, metsien silmuistaessa vihreää. Anna odotti portilla, aivan kuin olisi tiennyt, että Pertti palaisi. Päivän he viettivät yhdessä: haravoivat pihaa, paistoivat piirakoita ja istuivat illan hämärtyessä puutarhapenkin reunalla.

Pertti tarttui Annan käteen. Hän ei ollut koskaan ollut suuri sanojen mies, mutta sanoi silti:

Jos sopii, voisin jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Anna ei päästänyt hänen kättään irti. Ja Pertti ymmärsi, ettei hän ollut enää matkalla hän oli perillä.