Vakavasti: Mitä mieltä nykyisestä elämänmenosta?

mies on rahanahne ja minä toivoisin enemmän laatuaikaa perheen kesken :( Aivan mahdotonta.

heikompiosaiset (vanhukset, mielenterveysongelmaiset ja muut sairaat jne.) jätetään oman onnensa nojaan. Vain nuoret ja menestyvät ovat tässä maailmassa jotain, muut saa pärjätä miten parhaiten taitavat. Kukaan ei ajattele sitä edes omalta kantilta, että joskus voi itse sairastua yhtäkkiä vakavasti ja joskus itsekin on vanha. Mutta kai nuo tuntuvat niin kaukaisilta asioilta uuteen kännykkämalliin verrattuna...

Sadattuhannet vanhukset tarvitsisivat omaishoitajaa, omat vanhempamme... Jätämmekö heidät (yhä kurjistuviin) laitoksiin - vai taivummeko alentamaan omaa elintasoamme ja ryhdymme omaishoitajiksi?

pointtinsa, mutta olen tuosta yhdestä asiasta hieman eri mieltä. Eli mun mielestä pitäisi panostaa enemmän sairaisiin, vanhuksiin, vammaisiin jne ja sitten taas vähemmän omaa syytään sairastuneisiin, just näihin lihaviin, tupakoitsijoihin, alkoholisteihin. Ihmettelen myös miksi opiskelijoiden pitäisi ottaa lainaa elääkseen, eihän työttömienkään tarvitse.



Itseä henkilökohtaisesti kauhistuttaa tulevaisuus eläkkeiden osalta. Pieni ikäluokka maksaa varakkaan suuren ikäluokan eläkkeet. Mistä nuo rahat revitään? Suuri ikäluokka on neuvotellut itselleen hyvät eläkkeet, sen lisäksi että ovat varsin varakkaita. Meille nuoremmille on sitten tulossa huonommat eläkkeet, sekin on sitten jo päätetty. Kiitos siitä päättäjät.



Eli olen huolissani miten Suomessa riittää rahat suurten ikäluokkien eläkkeisiin, kasvaviin terveyshuollon menoihin yms. Veroprosentit tulevat varmasti nousemaan.

jos sun huolenasi on veroprosenttien nousu ja se, ettet sä olet saanut tarpeeksi hilloa, kun noi suuret ikäluokatkin on...



Sä olet just niitä, joiden mielissä kaikki palautuu aina rahaan ja kaikki mitataan vain ja ainoastaan sillä.



Get out.

Jota haukuin äsken.

Hui, mulle ei ole aikaisemmin edes tullut tämä asia mieleen, et miten käy kun suuret ikäluokat ikääntyy. Pieni ikäluokka joutuu tekeen kauheasti töitä, että pystyy maksamaan laskut sen jälkeen kun veroprosentti on jotain 60-luokkaa. Että maksetaan siis nuo isot eläkkeet, silloinhan veroprosentti nousee.

Mielenkiintoinen aihe. Olen tätä itsekin pohtinut aika paljon. Minusta tuntuu, että monet yrittävät ikäänkuin kuluttamalla ostaa itselleen mielenrauhaa ja hyvää oloa. Ihmisiä monesti arvotetaan sen perusteella mitä he ovat, missä he asuvat, minkälaisella autolla ajavat tai missä paikoissa matkustavat. Olen huomannut, että minä olen täälläkin saanut jotenkin sellaisen " porvarillisen" ja " keulivan" imagon ihan vain rehellisesti meidän perheen asioista kertomalla, mutta ehkä ihmiset ovat täydentäneet omalla mielikuvituksellaan vähän tarinaa. Jos kerron, että meillä on kaksi asuntoa, niin se voi tosiaan kuulostaa leuhkimiselta ja jollain tapaa siltä, että meillä rahaa on kuin roskaa. Totuus on kuitenkin toista - meillä on kaksi kerrostalokotia, joiden yhteenlaskettu arvo tuskin on edes keskivertopääkaupunkiseutulaisen lapsiperheen yhden kodin arvo (sen nyt paljastaa yksistään se, että yksinhuoltajanakin pystyin pitämään molemmat kotimme). Mutta mikä meistä sitten tekee sen keulivempia? Ehkä se, että emme toteuta sitä unelmaa mitä moni muu ja teemme kummallisia ratkaisuja elämässämme, mutta meille sopivia. En esimerkiksi itse voi kuvitellakaan, että haluaisin asua elitistisellä asuma-alueella, koska minulle esim. naapurin kanssa kilpavarustelu, oli sitten kyseessä auto tai etelänmatka, on minulle niin vierasta, että en sille tielle halua lähteä. Ja monelle esim. maahanmuuttajat ovat kauhistus naapurissa mutta minä taas vien paljon mieluummin lapseni päiväkotiin, jossa lapseni leikkikaverit ovat maahanmuuttajia kuin sellaisia lapsia, joiden äidit ja isät pelkää maahanmuuttajia.



Sen olen myös huomannut, että erilaiset ihmiset tosiaan joutuvat usein massavirran hyljeksimiksi. Mikä on ihmisen arvo silloin kun sairastuu niin, ettei enää ole yhteiskunnalle tuottava henkilö?



Samoin minua jaksaa hämmästyttää kun jollain logiikalla laskien joka kolmannella on kulutusluottoja. Minusta talouden pitäisi olla 11 nousuvuoden jälkeen niin hyvällä mallilla, että esim. telkkari pitäisi pystyä ostamaan perheeseen ilman kulutusluottoa ja jos ei siihen pysty, niin itse ainakin suosisin säästämistä. Asunnon ostamisen velkarahalla ymmärrän, mutta kun asunto sisustetaaankin velkarahalla, niin siinä ei raha kauan taskussa polttele.



Ja jotta täällä entisen DDR:n näköisessä betonilähiössä nyt sitten en omaa sädekehääni kovin kiillottais, niin mainittakoon, että meillä on Skannon sohva, hui. Edellinen olikin meidän perheessä yli 25 vuotta ja tämä nykyinenkin on asustanut nyt jo 8 vuotta ja pitkältä näyttää tämänkin ura olohuoneessamme. Itselle kans tuo mammonan kerääminen kyllä saa myös ympäristöystävällisiä aatoksia mieleen. Välillä tuntuu, että kun olemme tänne kolmioon toista lasta tekemässä, että 95% ihmisistä on sitä mieltä, että kyllähän sitä isompi asunto pitäisi olla. Mutta jos totuutta katsotaan silmiin, niin mehän mahdutaan neljästään hyvin pikkuasuntoomme (yksiö), kyse ei siis ole oikeasti ihmisten mahtumisesta vaan siitä, että mahtuuko koko maallinen irtaimistomme.

Mutta tuota ap:n mainitsemaa juttua on tullut mietittyä useaan kertaan. Itsekin huomaan syyllistyväni tuohon ajatteluun välillä, esim. olen kateellinen ihmisille, jotka omistavat enemmän, asuvat paremmalla alueella jne. Vaikka työn kautta tiedän, että sellaisetkaan ihmiset eivät ole sen onnellisempia kuin mekään. Noin niin kuin keskimäärin.

Siksi yritetään ostaa pärjääjän asu (laajasti käsitettynä), vaikka se tarkoittaisikin sitten jättisuuria velkoja, huikeaa 200 000 tonnin asuntolainaa ja kulutusvippejä. Yhtäkkiä ollaan kierteessä, velkaa velan päälle kuin paikkaa paikan päälle...



Ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi lapsille opetetaan, että roskata saa - että luontoon voi heittää paskat, kun joku neonliivinen puistosetä sen kumminkin paskaduuninaan korjaa. Ja että leluja voi aina ostaa uusia, ei väliä, jos menee rikki - isi ostaa uuden, tuo sitten iltayhdentoista aikaan kun pääsee it-firman paliksesta.



Jotenkin ihan tavalliset duunaritkin ovat lähteneet tähän kilpalaukkaan... Bygataan Jämerä-taloja ja sinne hankitaan Puustellit ja pihalle trampoliinit lapsille ja muut vehkeet.



Itseäni tämä todella ahdistaa, tekisi mieli hengittää paperipussiin, kun kävelee lauantaina kaupassa - se keskustelu ja riitely ja humalahakuinen ostoholismi on niin pöyristyttävää. No, nyt hieman dramatisoin, mutta kuitenkin.



ap

Ei ole aikaa lapselle, kun pitää palata töihin, että voi maksaa asuntolainaa. Oravanpyörä on valmis: aamulla töihin, lapsi hoitoon, töitä niska limassa. Vain siksi, että saa ostella kaikkea kivaa. Olen viime aikoina alkanut tosi paljon kyseenalaistamaan tätä kaikkea. Pienelläkin summalla voisi elää, jos olisi aikaa laittaa ruuat ja siivota itse. Ja olisi aikaa perheen kesken. Minusta nelipäiväinen työviikko olisi oikeasti paljon elämänlaatua parantava asia. En haluaisi kuitenkaan jäädä kokonaan kotiin, mutta nykyinen meno tuntuu liian kiireelliseltä.



Meillä on miehen kanssa tultu siihen tulokseen, että kesketään tätä vielä kymmenisen vuotta ja jäädään sitten aikaiselle " eläkkeelle" eli muutetaan johonkin halpaan maahan asumaan. Tässä välissä on hankala löytää vaihtoehtoja, kun työnantaja ei suostu lyhennettyyn työviikkoon.



Tuosta ostelusta tuli mieleen, että olen myös vakavissani miettinyt, että jättäisin ihan kaikki kalliit merkit ostamatta. En halua maksaa " ilmaa" jostain brändistä. Lapsellekaan en osta kaikkea, mitä hän kinuaa. Ylimääräiset rahat laittaisin säästöön tuota työelämästä tiputtautumista varten.



Meillä on sen verran isot tulot, että tuntuu järjettömältä jatkaa tätä hullua touhua eläkeikään asti. Itse asiassa emme edes jaksaisi sinne asti. Minulla on ollut jo työuupumusta ja olen ollut sen takia sairaslomallakin.

Joo, kovin on tuttuja nuo alkuperäisen ajatukset. Vielä pitää lisätä pari seikkaa mitkä minua selvästi ahdistaa vielä enemmän kuin se ostomania. Se, että siitä ostomania aiheuttaa ihmisille sitten arvovalintoja. Ei ole yksi tai kaksi perhettä joissa ennen lasten syntymää on otettu 200000 euroa lainaa asuntoon ja se sitten taas tarkoittaa että kun äitiysloma on loppu, niin sitten itketään kun pitää viedä lapsi hoitoon. Ymmärrän että on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole äiti-ihmisiä ja ovat mielellään töissä ja lapsienkin etu voi olla jossain tilanteessa mennä hoitoon jo pienenä (jos vaihtoehtona on ahdistunut äiti kotona), mutta se, että jos itse ottaa jättilainan ja sitten itkee sitä että pitää viedä 10 kk vanha hoitoon, niin jotenkin tuntuu, että jos itse aiheuttaa, niin ei olisi varaa itkeä.



Ja sitten toinen on mm. se ollut tässä, että kun oli nuo Conversen tennarit nuorisolla muotia, niin minusta oli ihan jees että sellaiset nuorelle ostettiin, mutta kun parhailla asuinseuduilla se tarkoitti sitä että piti olla viidet Converset että oli joka päivälle eri väriset kouluun, niin ympäristöystävällisyys on kyllä aika kaukana siinä perheessä. Eipä silti, on sitä itse kunkin tullut tehtyä liikaa hankintoja, mutta tuskin nyt sentään tuollaisen muotivirtauksen takia.

Ihmiset paikkaavat tavaralla elämänsä henkistä tyhjyyttä. Mielialalääkitystä, unilääkkeitä, alkoholia ja huumeita vedetään, että pysytään menossa mukana ja turrutetaan edes jotenkin se pieni ääni, joka kertoo että homma on karkaamassa käsistä lopullisesti. Vastaliike tulee taas jossain vaiheessa, kuten aina heiluri heilahtaa taas toiseen suuntaan, mutta monille se tulee liian myöhään...



Vahva ihminen on se, joka uskaltaa vastustaa menestymisen pakkoa, tyytyä vähempään ja sitä kautta muuttua eräänlaiseksi " paariaksi" . Tällainen ihminen osoittaa ikävästi kulutushysteerikoille, kuinka ontto näiden omaksuma elämäntapa lopulta on ja saa siksi osakseen naureskelua ja luultavasti jonkinlaisen " ekohipin" , luuserin tai hörhön leiman. Ainakin on syytä olla hyvä selitys sille, miksi kuluttaminen ei maistu. " Kulutan, olen siis olemassa" , sopii hyvin tämän ajan motoksi.



Leffassa Fight Club eräs roolihahmoista toteaa " teemme työtä jota vihaamme, jotta voisimme ostaa paskaa jota emme tarvitse." Raataminen mieltä puuduttavassa työssä perheen ja/tai mielenterveyden kustannuksella, jotta saataisiin rahaa pitää yllä " menestyksestä" kertovia elämäntapoja. Ulkoinen menestys, asema ja kaikki tavara joka tätä menestystä ilmentää, on tärkeämpää kuin välittäminen, pyyteettömyys, henkiset arvot tai toisten auttaminen. Onnellinen on se yksilö, joka näitä asioita voi omassa elämässään pyrkiä noudattamaan. Aina on vaihtoehtoja eikä valintojen tarvitse aina olla niitä, joita yhteiskunta ja media meille pyrkivät syöttämään.

ja siksi koittavat ostaa onnea tavaroillla. Mutta oikeastihan tuo on vain oravanpyörä, sillä ihmisten tarvitsee tehdä koko ajan enemmän ja enemmän töitä, maksaakseen city-maasturinsa, talolainansa ja ulkomaan matkansa jne.



Ja sitten kun ollaan töissä pitkiä päiviä, ei ehditä esim. näkemään omia lapsia kun illalla hetki, silloinkin töistä rättiväsyneenä. Myös ystäviä ehtii näkemmään vähän, ja kaikesta tästä seuraa paitsi huonoa omatuntoa, niin myös stressiä.



Moni ihminen elää koko ajan velaksi, kaikki ostetaan luotolla, koska ei ole varaa ostaa esim. uutta 500e:n pesukonetta vanhan hajotessa, koska tili menee kokonaan jo asunto- auto- ja sohvakaluston lyhennyksiin. Koko ajan eletään maksukyvyn rajoilla, ja mitään ei jää säästöön, mutta KAIKEN pitää olla niin hienoa!:(



Mutta kuka meistä kuolivuoteella katuu sitä, että " Harmi kun sillon kerran meni kolme vuotta ennen kun vaihdoin auton uuteen" ? Ei taatusti kukaan... Mutta moni katuu sitä, ettei koskaan ollut aikaa mihinkään, kun aina oli töissä. Lapset kasvoivat ja lensivät pois pesästä, eikä heihin edes ehtinyt tutustua...

Minua suututtaa ihmisten pinnallisuus ja kulutuspakko. Se tyhmyys kun eka ostetaan yli varojen ja sitten valitetaan kun rahat loppuvat ja luotot ylittyvät. Ei osata säästää mistään eikä tinkiä elintasosta kun pelkona on saada köyhiksen leima. Argggh! Tuhahdan kaikille uraliitäjille kun tajuan miten köyhää heidän elämänsä oikeasti on. *puistatus*



Onneksi minulle ei ole suotu samanlaista mielenlaatua että tuntisin massahalua pyrkiä mihinkään pakolliseen oravanpyörään ja kulutushysteriaan. Uskallan olla reilusti aito ja oma itseni vähemmälläkin ja olen löytänyt elämääni onnen.

Sen sijaan minua lähinnä huvittaa, miten hölmöjä ja vedätettäviä ihmiset nykyään ovat, kun eivät osaa enää ajatella omilla aivoillaan, vaan jengiä viedään kuin sikaa teuraalle...

Huvittaa ja samalla säälittää.