En välitä lapsuudenperheeni jäsenistä. Olenko ainoa?

Mun lapsuudenperhe oli todella riitaisa. Vanhemmat suorastaan vihasivat toisiaan, mutta pysyivät yhdessä "lasten takia", joten ylläpitivät väkipakolla perhehelvettiä, kunnes molemmat lapset oltiin muutettu omillemme. 3 vuotta vanhempi veljeni kiusasi mua koko lapsuuteni ja vihasin häntä pitkään. Nyt olen käynyt terapiassa ja lapsuuden kokemukset ei enää aiheuta surua tai ahdistusta.

En ole kehenkään perheenjäseneeni yhteydessä. Minua ei kiinnosta, miten heillä menee. Olen ajatellut, etten mene vanhempieni hautajaisiin, kun sen aika koittaa. Miksi menisin? Miellyttääkseni sukulaisia, joita en koskaan tapaa? Tämmöisistä tunteista tai tunteiden puuttumisesta puhuminen tuntuu olevan jonkinlainen tabu. Vanhempia ja sisaruksia olisi pakko rakastaa, ellei ole hakattu tai käytetty hyväksi. En rakasta, eikä minua ole rakastettu. Ei se riitä, että on ruokaa pöydässä ja suunnilleen sopivia vaatteita kaapissa. Monien ulkopuolisten tuntuu olevan mahdotonta hyväksyä sitä, vaikka se ei kosketa heitä mitenkään.