Onko kukaan mennyt naimisiin epäillen

kannattiko mennä naimisiin? onko lapsia? anteeks ku utelen..

Mies tuli elämääni kuin hyökyaalto, halusi perustaa perheen ja vaikutti sinänsä lupaavalle, että oli keskustelutaitoinen ja fiksu. Kaikki aikaisempien suhteiden puutteet tuntuivat korjaantuvan tämän miehen myötä. Tulin 1 kk päästä tapaamisesta raskaaksi, koska minulla oli kova vauvakuume, ja koska mies todella halusi lapsen kanssani.



Syy tähän miehen kovaan lapsentekohaluun oli ilmeisesti se, näin jälkiviisaasti ajatellen, että oli tullut lempatuksi ed. perheestään ja lapsensa luota, koska petti toistuvasti tuolloista avovaimoaan.



Miehen jatkuva tarve uusiin valloituksiin ja muukin " naisenkaipuu" paljastui pikkuhiljaa ekan raskauden edetessä, ja naimisiin mennessä olin siis jo hieman tietoinen miehen taipumuksista. Vaan oli jo myöhäistä, koska vauva oli tulossa ja toisaalta ajattelin, että asiat korjaantuvat, että mies saa minulta kaiken sen mitä on aikaisemmin tarvinnut useilta naisilta.



Myös miehestä hieman paljastaneet narsistin piirteet " sivutin" tyhmänä, vaikka olin ihan ensimämisestä tapaamisesta asti ajatellut että jopas tyyppi tykkää puhua itsestään.



Vasta naimisiin menon jälkeen miehestä paljastui sitten lisäksi vielä sellaisia kivoja piirteita kuin jatkuvan henkisen ja vähäisemmän fyysisen väkivallan käyttö, sekä toistuvat valehtelu.



Jos ei lapsia olisi tullut (vielä toinenkin syntyi, ja halusin ajatella että liittomme alkaa jossakin vaiheessa toimimaan) niin tarina olisi jäänyt paljon lyhyemmäksi kuin 4 vuotta. Vaan lapset ovat ihania - sääli että liitosta jäi todella huono maku suuhun ja ikävät muistot.

kyse oli minun halusta saada se suhde toimimaan. Meillä oli lapsi ja halusin kovasti uskoa että kaikki ongelmat selviää. Tavallaan en epäillyt kun menin naimisiin, mutta mulla oli naivi ajatus että lapsen takia me pystytään muuttumaan. Mies kun oli meno päällä ja vähät välitti minusta taikka lapsesta. Olis pitänyt lähteä siitä suhteesta jo ennen häitä, niin olis nekin rahat säästynyt :(

Meillä on muuten asiat sinänsä kunnossa, ei viinaa eikä pettämistä. Ja yksi lapsi on. Meidän riidat vaan on niin kamalia että ne rikkoo mut. Ja miehellä on sellanen on off nappi ja kun se vaihtuu nii on piru irti. Ei kylläkään hakkaa mutta tavaroita paiskoo. Ja ego on niin mahdoton että en tiedä haluaako muuttua mihinkään. Itse huomaan että olen jo tämän 3v aikana muuttunut paljon. En tiedä onko se hyvä vai huono. Ja miehen taustat tuntien juoksisin karkuun mutta toisaalta haluu uskoo kaikkeen hyvään. taidan olla sit se naivi just. Mut toi lapsi tekee paljon. Mies hoitaa sitä kuitenkin hyvin.

kohta 10 vuotta naimisissa ja todella vaikeeta ollut koko ajan :(



lasten takia siis vieläkin tässä

kyllä minä sanoisin että älä mene naimisiin. Iso ego murskaa alleen kaiken ja tuhoaa sinut, jos et pysty pitämään puoliasi. Minun ex oli nimenomaan isolla egolla varustettu ja aina kaikkia muita parempi kaikessa, ja oli mm. saanut entisen avovaimonsa lannistumaan täysin yhteisten vuosien aikana. Tämä entinen avo menetti persoonallisuutensa kokonaan ja häneltä kesti kauan saada oma itsensä takaisin. Hän kertoi tämän itse. Minä pidin raivokkaasti puoleni, mikä teki liitostamme yhtä helvettiä.



Tämä entinen mieheni on siitä ristiriitainen - siis myös epävakaa - persoona, että vaikka ego on iso hän kuitenkin kärsii jonkinlaisesta pienuuden tunteesta. Narsismi vaan peittää sen tehokkaasti alleen. Hyvä osoitus tästä on jatkuva naisentarve, eli todistelu, että kelpaa miehenä.



Minun exäni oli ihan hyvä kumppani arjessa; osallistui lastenhoitoon, teki osuutensa kotitöistä ja enemmänkin. Mutta ihmisenä ja aviomiehenä hän on sietämätön. Vaikka minäkin halusin uskoa, että asiat muuttuvat juuri aviositeen ja lasten vuoksi, nenille tuli ja pahasti. Nyt olen yksin, enkä kaipaa miestä pätkän vertaa hänen itsensä vuoksi.



Eihän naimisiinmeno välttämättä mitään " pahenna" , mutta kyllä se minulle teki erosta henkisesti vaikeamman kuin mitä olisi ollut erota avoliitosta. Edes lapsen takia se ei kannata, jos perusta on huono.



t. 2 eli 4

kärsii koko ruumis

Olemme perheneuvolan terapiassa. Ja tämä henkilö jolle kerroin taustoja, sanoi että siirtäkää häitä tai perukaa. Et meette naimisiin ku kaikki on hyvin. Se oisko järkevää. Mutta mies sanoo et mennään ny tai ei ikinä. Ja tietty sit uhkailee erolla.

Mies ei käsitä ollenkaan sitä asiaa että suhteessa voi olla vaikeuksia ja ongelmia mutta jos niitä osaa käsitellä niin ei se elämää kaada vaan niistä selvitään. Miehen mielestä joku pieni ongelma tarkoittaa sitä että suhde on tässä ja millään ei ole mitään väliä. Purkaa kaiken pahan olon minuun ja ryöpyttää mua ihan syyttä suotta. Yleensä suljen korvani enkä enää kuule mitä kaikkee paskaa nyt tulee. Ymmärrän että riidellessä tulee sanottua vaikka mitä mutta kun ei olisi syytä alkaa huutoriitaa. Aloitukseksi saattaa riittää minun väärä ilme tai äänensävy. Lapsi joutuu sitten tällaista kuulemaan. Onneksi vielä siinä iässä ettei ymmärrä sanoja mutta näkee kyllä että on peloissaan. Usein nämä tilanteet loppuvat nopeasti kun mies lähtee pois kotoa, mutta riitaa ei saada sitten ikinä loppuun vaan jatketaan aina samasta seuraavan tilaisuuden tullen.

Eikä se koskaan kuuntele mitä sanon. Ymmärtää asiat omalla tavallaan eikä vaihda mitää mielipiteitä.

MIES EI MUUTU PAPIN AAMENEN JÄLKEEN AINAKAAN PAREMPAAN SUUNTAAN!



Me ollaan oltu 8v yhdessä ja 2v naimisissa eikä olla eroamassa.

nyt teen tosi ison mokan. Ja tavallaan teinkin. Meillä on ollut erittäin vaikeaa jo seitsemän vuotta. MUTTA sitoutuminen on kuitenkin kannattanut. Parempaan suuntaan mennään selvästi päivä päivältä. Jos nyt olisin samassa tilanteessa valitsisin toisin. Tämä on myönnettävä. Elämä olisi ehkä ollut helpompaa. Mies ei ole " elämäni mies" , selvästikään, mutta pikkuhiljaa tässä rakennellaan ihan kohtalaisen hyvää arkea yhdessä.

että minunkin ex sai aika ihmeellisiä " kohtauksia" hyvin pienistä asioista ja jossakin vaiheessa nuo kohtaukset johtivat kiinni käymiseen. Eli viattomasti alkanut raivoaminen muuttui väkivallaksi.



Meilläkin riidan saattoi käynnistää minun väärä ilmeeni tms. Minun olisi kai pitänyt olla täysin eleetön, alistuva ja nöyrä, miestä palvova, jotta liittomme olisi toiminut.



Perheneuvolan apu ei meitä auttanut, varsinkin kun mies koki sen nöyryyttävänä, että hänen pettämistaipumuksestaan puhutaan ja että se paljastetaan osaksi hänen persoonaansa (siis ominaisuudeksi josta täytyy päästä eroon kun ollaan suhteessa). Mies periaatteessa suhtautui ulkopuoliseen apuun myönteisesti, mutta omien heikkouksien myöntäminen ei häneltä(kään) sujunut.



Tietenkin minussa on vikoja ja yhtä lailla eron syitä voidaan hakea minusta. Mutta suurimmaksi omaksi puutteekseni pistän sinisilmäisyyden ja naiiviuden - olisi pitänyt olla sotkeutumatta koko mieheen...



Avioliiton myötä eroaminen muuttuu monimutkaisemmaksi ja todellakin henkisesti raskaammaksi. Jos vähänkin epäilyttää, voiko juttu toimia, niin kannattaa todellakin kyseenalaistaa koko hanke.



t. 2 eli 4

Minustakin tuntuu välillä että haluaakoha mies sinne terapiaan sillä että minä saisin kuulla kunniani. Olenhan itsekin tehnyt tyhmiä hommia, varsinkin silloin ennen lasta kun itsekin taistelin miestä vastaan. Silloin riidat oli tosi pahoja. Kun lapsi syntyi, tajusin kuitenkin kasvaa aikuiseksi siinä vaiheessa, mies vaan jatkaa samaa rataa.. Nykyään en jaksa enää edes välittää noista miehen hepuleista. Odotan vaan et se rauhoittuu.. Mut eihän tietenkään mikään asia ratkea jos ne lakasee maton alle.

Meidän tarina on sillä tavoin erilainen kuin muiden vastaajien, että meillä pahimmat vaikeudet olivat ihan suhteen alussa. Ensimmäisen vuoden riitelimme miltei lakkaamatta, emmekä nykyäänkään ymmärrä, mikä meidät sai piti yhdessä silloin.



Riidat johtuivat enimmäkseen minusta ja kypsymättömyydestäni ja epävarmuudestani, osittain stressaavasta elämäntilanteesta (ulkomailla asuminen, huonot välit kämppäkavereihin). Minä olin väkivaltaisesta kodista ja riitamme tuntuivat vähäisiltä kotona kokemani rinnalla, kun taas miehen kotona ei riidelty lainkaan ja hänelle riitamme jättivät tosi pitkäaikaisia ellei pysyviä arpia.



Toisena vuonna rauhoituimme (elämäntilanteen muutos) ja riidat harvenivat loppuen vähitellen kokonaan. Pari vuotta myöhemmin menimme naimisiin, mutta mieheni ei ollut silloinkaan toipunut täysin vaikeasta alusta, ja on myöhemmin kertonut olleensa melko peloissaan naimisiin mennessämme.



Nyt ollaan oltu viisi vuotta naimisissa ja suhteemme on hyvin vahva, riitoja ei enää synny, vaan asiat selviävät puhumalla. Itse koen olevani täysin eri ihminen kuin silloin kun tapasimme. Vaikeat elämäntilanteet eivät enää aiheuta ongelmia suhteeseen, vaan suhteesta saa voimaa jaksaa kaikki muu.



Olen myös ollut terapiassa naimisiinmenon jälkeen ja oppinut ymmärtämään itseäni, näkemään omat virheeni ja korjaamaan niitä. Onneksi mieheni meni kanssani naimisiin epäröinnistään huolimatta: uskon, että suurimmat ongelmat suhteessamme ovat jääneet kauas taakse. Silti ap:tä neuvoisin lykkäämään häitä ja selvittämään asiat etukäteen. Kaikki eivät halua muuttua.

2 eli 4: Kauan te tunsitte ennen ku menitte naimisiin?

T Ap