Sairaanhoitajat (ammattiryhmänä) keskimääräistä tunteettomampia ihmisiä?

Empatian kanssa tehdään töitä, sympatian kanssa ei enää voi tehdä työtään.

Eiköhän siihen vuosien mittaan kouliudu, kun ammattitaito ja kokemus kasvaa.

Mitä siitä tulis jos hoitaja alkais itkeen esim vakavasti loukkaantuneen ja tod näk kuolevan lapsen vieressä. Omaistenko pitäisi lohdutella hoitajaakin.

En ole hoitaja, ei minusta olisi siihen

Tällaisen löysin, mikä kuvaa mielestäni todella hyvin sympatian ja empatian eroja:





Kaivovertaus: " Huomaat ihmisen, joka on pudonnut avonaisen ja tyhjän kaivon pohjalle. Kyseinen ihminen itkee kaivon pohjalla kuinka kurjaa on olla kaivon pohjalla ja kuinka hän ei pääse sieltä pois. Kyseisessä tilanteessa sympatiaa olisi se, että itsekin hyppäisit kaivoon ja itkisit itkevän kanssa: kurjaa kun ollaan kaivon pohjalla, eikä päästä pois. Empatiaa olisi toiminta, jossa havaitset tilanteen, puntaroit mitä voisit tehdä tätä ihmistä auttaaksesi. Noudat tikkaat ja lasket ne kaivoon. Pohjalle pudonnut pääsee tikkaita pitkin kiipeämään pois."







Hmm.... miksiköhän esim. minä heittäydyn itkijän kanssa kaivon pohjalle, vaikka ymmärrän että tikkaiden hakeminen auttaisi paljon enemmän?



ap

Minusta hoitajat ovat juuri empaattisia ja realistisia. Ehkä joku voi pitää sitä realismia tunteettomuutena. Kyllähän hoitajillakin tunteet on , mutta joissain akuutti-tilanteissa ei tunteilla, vaan toimitaan. Otetaan kaikki tieto ja taito käyttöön. Tunteet tulevat sitten pintaan jälkeenpäin. Kun taas jossain esim. vanhainkodilla, niin niitä tunteitahan näytetään puolin ja toisin asukkaiden kanssa kokoajan. Mielestäni hoitajilla myös monesti rohkeampi ote elämään kuin monilla muilla ihmisillä, johtuen varmaan siitä että elämän rajallisuuteen törmää niin usein, että uskaltaa nauttia joka hetkestä:)

Näytän lähes kaikki mielialat tunteilla, mutta työssä sitä ei voi tehdä. En voi sanoa juopolle, että ryhdistäydy saakelin kännikala tai kuolet (olen kyllä tehnyt niin) tai itkeä kuolevan potilaan vierellä vaikka ei olisi omainen (olen tehnyt sitäkin).

Tietoisesti on pakko vettä panssaria suojaksi, muuten tässä tulee hulluksi. Mutta en, en ole tunteeton.

Vierailija:

Minusta hoitajat ovat juuri empaattisia ja realistisia. Ehkä joku voi pitää sitä realismia tunteettomuutena. Kyllähän hoitajillakin tunteet on , mutta joissain akuutti-tilanteissa ei tunteilla, vaan toimitaan. Otetaan kaikki tieto ja taito käyttöön. Tunteet tulevat sitten pintaan jälkeenpäin.

Olen samaa mieltä, juuri noin ajattelen minäkin. Ymmärrän, että heillä on tunteet mutta ammatin vuoksi niitä ei vaan voi päästää pintaan.

MUTTA kuten kirjoitinkin jo, minä pidän itseäni aivan rauhallisena ja realistisena ihmisenä. Miksi minä en pysty samaan kuin sairaanhoitajat ja lääkärit? Miksi menen potilaan tuntemuksiin mukaan? Osaan hyvin esittää reipasta ja rohkeaa toimijaa vaikeassa tilanteessa, mutta sisällä kuohuu ja tuntuu kamalalta.

en pystyisi telemään sairaanhoitajan töitä, en usko että pystyisin " siirtymään potilaan tunteista" niin kauas että en rikkoisi omaa henkistä jaksamistani.

ap

minulla on aika analyyttinen ote elämään ja etenkin hoitaessa kohtaamiini ihmisiin ja heidän kohtaloihinsa. Kertaakaan ei ole tuntunut siltä, että olisi itkeä pitänyt. En kuitenkaan elä näiden ihmisten elämää, ja vaikka eteen on tullut potilaita jotka ovat olleet hyvin samanlaisessa elämäntilanteessa kuin itse, en ole jaksanut kahvihuoneessa kauhistella kohtaloa.



Minulle työssäni on tärkeätä, että potilas (ihminen, tietysti, mutta ei sellainen, johon minulla on tunneside.) saa asianmukaista hoitoa, ja että hän voi kanssani tuntea olonsa turvalliseksi. Minusta siihen olennaisesti kuuluu se, että potilas tuntee, että minua ei tarvitse siinä ruveta hoitamaan.

Omat tunteet ja kokemukset vaikuttavat siis hoitotyöhön. Olen myös ystävällinen ja kiltti tiettyyn rajaan saakka, mutta joskus raja tässäkin tulee vastaan. Kaikkea tuskaa ja surua ei voi kantaa mukanaan, muuten tätä työtä ei voi tehdä. Sairaaloissa on monentyyppistä työtä tarjolla, kaikki hoitotyö ei ole kovinkaan dramaattista.

Haluan sanoa teille, että minä arvostan sairaanhoitajan ammattia hirveästi juuri sen vuoksi, että itse en siihen kykenisi. Täytyy olla tietynlainen ihminen että työn pystyy hyvin hoitamaan. Ammattitaitoinen, empaattinen (eikä kaltaiseni heittäytyjä) on potilaalle kullanarvoinen. Jaksamista työssänne!



Omat kokemukseni ovat läheisteni sairaalahoidon tuomia. Moni on sanonut, että en ehkä tuntisi niin voimakasta potilaan tunteisiin heittäytymistä, jos potilas ei ole oma lapseni/ äitini/ystäväni. Mutta en usko, että tuntemattomankaan kohdalla voisin tuntea toisin.



ap

Tällainen paalute lämmittää aina eniten...



8

Vaikka ette usein kuulisi kiitoksia työstänne päin naamaa, uskokaa pois pienet asiat työtä tehdessänne jättävät potilaisiin ja heidän läheisiinsä lämpimiä läikähdyksiä.



ap *edelleen miettii empatia-sympatia kuvioitaan :D*

Luulen, että ihmisiin on alunalkaenkin sisäänrakennettu se, miten he toimivat järkyttävässä tilanteessa. Jotkut ovat sympatiatyyppejä, niitä jotka menevät surevan kanssa suremaan, jotkut taas ovat empatiatyyppejä, jotka joka tilanteessa ymmärtävät toisen tuskan ja surun, mutta eivät niin vahvasti koe sitä itsessään, ja yrittävät parhaansa mukaan järkeillä jonkun auttamiskeinon.



Työssä kohtaa sellaisia asioita, jotka " vetävät hiljaiseksi" , pistävät miettimään vielä kotonakin ja pitkään, ja välillä tuntuu asianosaisten puolesta todella pahalta, elämä on niin epäreilua joskus. Mutta koskaan en ole kokenut toisten surua henkilökohtaisena, ei ole ollut sellaista oloa että itkeä olisi pitänyt. En siis ole mielestäni mitenkään tunteeton, mutta minun keinoni selvitä niistä tilanteista ei ole hypätä siihen suruun mukaan, vaan pyörittää kaikki järjen kautta ja yrittää pitää tilanne kasassa, auttaa ja olla vahva.



En sitten tiedä kuinka yleistettävissä tällainen henkilökohtainen näkemys on. Mutta sen tiedän, että lääkäri- ja sairaanhoitajatuttavani eivät ole niitä tyyppejä, jotka itkeä pillittävät jotain TV-sarjoja tai julkkiksen kuolemaa, maailmalla tapahtuvia katastrofeja yms. Eli kovin herkästi emme lähde tunnetasolla mukaan asioihin, jotka eivät oikeasti ihan läheisesti liity omaan elämäämme. Poikkeuksiakin varmasti on.



Mutta ap:lle jonkinlaisena vastauksena, luulen että kyse on eroista ihmisten persoonallisuuksissa. En usko että sympatiatyyppi voisi koskaan " oppia" olemaan itkemättä kuolevan lapsen sängyn vierellä. Persoonallisuushan meidät lopulta ajaa eri ammatteihin, ja paljon on sellaisiakin ammatteja joihin minusta ei todellakaan olisi. Tässä nykyisessä onneksi olen pärjäillyt ihan kohtalaisesti. : )

Vierailija:

En sitten tiedä kuinka yleistettävissä tällainen henkilökohtainen näkemys on. Mutta sen tiedän, että lääkäri- ja sairaanhoitajatuttavani eivät ole niitä tyyppejä, jotka itkeä pillittävät jotain TV-sarjoja tai julkkiksen kuolemaa, maailmalla tapahtuvia katastrofeja yms. Eli kovin herkästi emme lähde tunnetasolla mukaan asioihin, jotka eivät oikeasti ihan läheisesti liity omaan elämäämme. Poikkeuksiakin varmasti on.

No näin minäkin ajattelen nyt asiaa tarkasteltuani, että sympaattisuus/empaattisuus ovat ihmiseen sisäänrakennettuja luonteenpiirteitä. Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset muokkaavat luonnetta entisestään suuntaan tai toiseen.

Oikeastaan siksi aloinkin kirjoittamaan tätä aloitusta, kun aloin kummastella ristiriitaa järkiperäisyyteni ja tuntellisuuteni kanssa. Olen useimmissa asioissa enemmänkin tylsä ja tasainen realisti kuin tunteellinen eläytyjä. (Esim. nuo mainitsemasi julkkisten kuolemat/ luonnonkatastrofit/tv-sarjat eivät saa minua kyyneliin.)

Poikani loukkasi jalkansa taannoin ja menimme ensiapuun. Menin lapsen tuskaan mukaan, tuntui kuin sisuskaluni olisi vedetty ulos ja paiskattu lattialle (kuten tietysti useimmilla vanhemmilla tuossa tilanteessa). Mutta olin lapselleni turvallinen ja hyvä tuki hoitotilanteessa. Vaikka menin mukaan hänen murheeseensa koin, että osasin ajatella asian hänen kannaltaan ja tukea häntä niin kuin siinä tilanteessa oli paras. Sain kiitosta jäkeenpäin hoitohenkilökunnalta, että monet vanhemmat eivät pärjää samanlaisessa tilanteessa yhtä hyvin.

Ehkä hetkellisesti kykenen sympatian sijasta empatiaan, mutta en niin että jokapäiväisessä työssä siihen pystyisin.

Lääkärille myös tsempit ja taputukset olkapäälle :)

ap

ap

Viimeksi itkin ihan hirveästi kun 3,5 v. lapsi kuoli elvytyksestä huolimatta. En näyttänyt tätä vanhemmille vaan itkin muualla. Ehkä johtuu siitä että itsellä samanikäinen lapsi.



Samoiten rääyn kyllä Teho- osastoakin katsellesa jos joku liikuttava kohtaus...



Olen ensiavussa töissä.



8

Minusta se merkitsee, miten tunteensa hillitsee potilaan ja läheisten edessä ja hoitotilanteissa. Että pystyy toimimaan niin, että tunteet eivät häiritse työn tekemistä. Sillä ei liene väliä, itketkö kahvihuoneessa tai teharia katsoessa.



Tuo nro 15:n esimerkit herkistä ihmisistä oli vain karkea kuvaus ihmistyypistä, joka reagoi voimakkaasti itsellensä kaukaisiinkin asioihin, minä ainakin heti hoksasin (luulisin :D) minkälaisia ihmisiä hän tarkoitti.



No joo....tämä tuli minulle selväksi. Minä olen sekä empaattinen että sympaattinen ihminen, mutta liiaksi sympaattinen että pystyisin ikinä tekemään tervydenhoidon töitä.



*hatun nosto teille kaikille* ja hyvää yötä!



ap