Kuinka päästä yli vuoroviikkovanhemmuuden surusta?

Onko kenelläkään kokemusta, että ei ole päässyt yli vuoroviikkovanhemmuuden aiheuttamasta surusta, vaikka erosta on jo aikaa? Ero itsessään oli tarpeellinen: mies oli tunne-elämältään tosi ailahteleva ja ei pystynyt kunnioittamaan fyysistä koskemattomuuttani suutuspäissään. Erosta on jo kuusi vuotta, mutta tunnen oloni ajoittain tosi alakuloiseksi ja suren sitä, että en saa olla lasteni kanssa koko ajan. Exälläni on uusi puoliso ja lapsi tämän kanssa, ja heillä perhe-elämä on lapsilta kuullun mukaan positiivista ja ei ole suurempia riitoja. Lapsilla on siis asiat hyvin, ja he ovat sopeutuneet tähän vuoroviikkohelvettiin.

Minä taas en tunnu millään sopeutuvan. Välillä handlaan lasten lähdön paremmin, välillä olen useamman päivän ihan maassa ja itkeskelen. Suru tuntuu todella raastavalta, vaikka tiedän että lapsilla on asiat hyvin, ja pitäisi olla siitä kiitollinen. Otin jopa koiran, että saisin muuta ajateltavaa ja positiivisia asioita elämääni. Nykyinen puolisoni ei ymmärrä oikein tätä, hän on kovin tasainen ihminen. Lohduttaa toki, mutta ei voi tietenkään oikein ymmärtää.

Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia? Sain lapset tosi nuorena, ja ehkä siksi oma identiteettini on aina ollut ensisijaisesti äiti ja sitten kaikkea muuta. Tuntuu kamalalta, että tämä suru vie minulta toisaalta parhaat vuoteni ja toisaalta ilon äitiydestä, joka on minulle ollut suurin haave.