Kertokaa hyviä, järkeviä syitä miksi hankkia jälkikasvua!!

Siski sä analysoit sitä tarkaan ja yritätä hakea järkiperusteita.

Sellaisia ei ole.

Ihminen on kuitenkin loppujen lopuksi aika alkukantainen, ihmisellä on halu jatkaa sukuaan. Toiset saavat enemmän vauvakuumetta kun toiset.

On tärkeä saada joku jatkamaan omaa sukua ja perinteitä jne.

Toiset tiedostavat tämän piirteen ja toiset eivät.



Eli älä mieti liian tarkaan. Luulen, että haluat lapsen, koska mietit tätä. Joten antakaa sen tulla ja lakkaa miettimästä. Kaikesta tulevasta selviät kyllä, olipa se masennusta tai mitä vaan. Et pysty kontrolloimaan tulevaisuutta etukäteen, ratkaise ongelmat kun ne tulevat oikeasti vastaan.

Tässä entisaikojen naiset olivat meitä viisaampia, elämä vaan meni omalla painollaan eteenpäin, lasten saantiakaan ei etukäteen pohdiskeltu, niitä tuli jos Luoja soi. Elämä oli varmasti sillä lailla helpompaa, kun elämä toi eteen asioita, ei ollut keinoja miettiä haluaaka vai ei. (Toki nykyajassa oikeasti on puolensa!)



Lasta tulet rakastamaan, sekin on ihan sisäsyntyinen juttu meillä naisilla. Toiset rakastuvat siihen ensisilmäyksellä ja toiset kuukausien kuluessa, mutta en usko, että sinä olisit poikkeus tässäkään asiassa.

Lapsen kanssa tulet kokemaan erittäin vahvoja tunteita, sellaisia joita et etukäteen tiennyt olevankaan. Lapsi opettaa sinulle monta asiaa itsestäsi ja käyttäytymisestäsi. Kasvat paljon lapsen myötä.

Oletko sitten tähän asti tosiaan säästynyt elämässä kriiseiltä, epäonnistumisilta, vääriltä valinnoilta? Tuskinpa. Sellainen elämä on mahdollista vain, jos jättää elämän elämättä.



Itse olen ollut masentunut ja uupunut, mutta luultavasti olisin joutunut samojen asioiden eteen ilman lapsiakin - jossain toisessa kohtaa. Ajatusleikkinä vain: jos ette koskaan hanki lapsia, jäät tilastollisella todennäköisyydellä leskeksi. Silloin kohtaat mahdollisesti suuremman yksinjäämisen kuin jos sinulla olisi lapsi tai lapsia. Joka tapauksessa elämään kuuluu tuskaa ja epätäydellisyyttä. Tai voi olla niin, että äitiys on paljon parempaa kuin olit kuvitellut, kaikkine murheineenkin.



Ei ole tavallista että todella päätyisi vihaamaan lasta sydämestään. Tunteita kyllä voi tulla, kauheitakin tunteita - mutta niitä ei tarvitse kantaa ihan yksin. Jos olet noin muuten tasapainoinen ihminen, en ymmärrä miksi äitiys suistaisi sinut raiteiltasi. Ainakin minulla masennus on ollut koko elämän kestänyt taipumus.



Mutta ei kai lasten hankkiminen ole aina kaikkien osa. Teillä on aivan vapaa valinta.

Näin siis, vaikka olen niitä ihmisiä, joille lapsen yrittäminen jossain vaiheessa elämää on itsestään selvyys. Joutuuhan siinä kuitenkin luopumaan aika monesta asiasta. On helppo kuvitella menetetyt yöunet ja kotona kyhjöttäminen, mutta sitä suurta rakkautta on paljon vaikeampi kuvitella etukäteen, kun lasta ei vielä ole. Itse siis olen vasta raskaana, joten sen kummempaa kokemusta minulla ei ole jakaa, mutta kyllä tähän tyyppiin on jo nyt kiintynyt, vaikka se vasta tuolla mahassa möngertää.

Kyllä on järkiperusteet lapsien hankkimiseen. On ihmisiä, jotka tietävät jo nuorena, että haluavat elää perheessä, vanhempin ja aikuisina. Luulen, että monilla tällaisilla ihmisillä on ollut vahva perheside jo lapsuudenkodissa, ja osaavat nauttia yhteisistä illoista perheen kanssa. Eivät kaipaa viikottaisia ravintolailtoja ja näyttäytimistä parhaisiin tällättynä. Lomalla tehdään asioita, jotka yhdistävät perhettä.

Eihän tässäkään perusteet ole pyytettömät, mutta varmaan parhaat mahdolliset .

Kyllä on myös ihmisiä, joille äitiys ja vanhemmuus ei loppujen lopuksi sovi niin hyvin. Lastaan kuitenkin kun rakastaa, todella harva katuu lapsen hankkimista. Muiden lasten hoitaminen onkin ihan eri juttu, se ei kerro juuri mitään.

Älä hanki lasta toivoen, että se sinua kasvattaa...

- 8

Siski sä analysoit sitä tarkaan ja yritätä hakea järkiperusteita.

Sellaisia ei ole.

Ihminen on kuitenkin loppujen lopuksi aika alkukantainen, ihmisellä on halu jatkaa sukuaan. Toiset saavat enemmän vauvakuumetta kun toiset.

On tärkeä saada joku jatkamaan omaa sukua ja perinteitä jne.

Toiset tiedostavat tämän piirteen ja toiset eivät.

Eli älä mieti liian tarkaan. Luulen, että haluat lapsen, koska mietit tätä. Joten antakaa sen tulla ja lakkaa miettimästä. Kaikesta tulevasta selviät kyllä, olipa se masennusta tai mitä vaan. Et pysty kontrolloimaan tulevaisuutta etukäteen, ratkaise ongelmat kun ne tulevat oikeasti vastaan.

Tässä entisaikojen naiset olivat meitä viisaampia, elämä vaan meni omalla painollaan eteenpäin, lasten saantiakaan ei etukäteen pohdiskeltu, niitä tuli jos Luoja soi. Elämä oli varmasti sillä lailla helpompaa, kun elämä toi eteen asioita, ei ollut keinoja miettiä haluaaka vai ei. (Toki nykyajassa oikeasti on puolensa!)

Lasta tulet rakastamaan, sekin on ihan sisäsyntyinen juttu meillä naisilla. Toiset rakastuvat siihen ensisilmäyksellä ja toiset kuukausien kuluessa, mutta en usko, että sinä olisit poikkeus tässäkään asiassa.

Lapsen kanssa tulet kokemaan erittäin vahvoja tunteita, sellaisia joita et etukäteen tiennyt olevankaan. Lapsi opettaa sinulle monta asiaa itsestäsi ja käyttäytymisestäsi. Kasvat paljon lapsen myötä.

varaatte ensi kesäksi pitkän kahdenkeskisen loman, nautitte toisistanne. Sitten alatte yrittämään.

ystävien kanssa on vähissä siksi, että ystävämme ovat enemmän kiinni lapsissaan kuin me... (meillä olisi apua isovanhemmista ym., mutta ystävät elävät monet vähän tiukempaa perheellisen elämää....) eli vaikka jättäisit omat lapset hankkimatta, niin voi olla, että ne ystäväpäivälliset jossain vaiheessa hiipuvat joka tapauksessa, kun muut eivät ehdi

uskon että jossain vaiheessa alat kaivata lasta joka tapauksessa - ryhtykää tuumasta toimeen mielummin nuorempana kuin vanhempana, se on kaikin puolin terveellisempää, jos ette enää mitään teinejä ole

Kyllä on järkiperusteet lapsien hankkimiseen. On ihmisiä, jotka tietävät jo nuorena, että haluavat elää perheessä, vanhempin ja aikuisina. Luulen, että monilla tällaisilla ihmisillä on ollut vahva perheside jo lapsuudenkodissa, ja osaavat nauttia yhteisistä illoista perheen kanssa. Eivät kaipaa viikottaisia ravintolailtoja ja näyttäytimistä parhaisiin tällättynä. Lomalla tehdään asioita, jotka yhdistävät perhettä.

Eihän tässäkään perusteet ole pyytettömät, mutta varmaan parhaat mahdolliset .

Kyllä on myös ihmisiä, joille äitiys ja vanhemmuus ei loppujen lopuksi sovi niin hyvin. Lastaan kuitenkin kun rakastaa, todella harva katuu lapsen hankkimista. Muiden lasten hoitaminen onkin ihan eri juttu, se ei kerro juuri mitään.

Älä hanki lasta toivoen, että se sinua kasvattaa...

- 8

[

Siis, minulle ei herännyt koskaan vauvakuumetta. Kyllä se oli mieheni jolle se heräsi. Siltikään en ole koskaan käynyt ravintoloissa.

Ja nykyään kolmenlapsen äitinä perhe ja sen yhteinen aika, esim. ne perhelomat ovat juuri sitä mitärakstan. Koskaan ei käydä missään miehen kanssa yhdessä missään, koska haluamme tehdä asiita perheenä yhdessä.

Siis, tarkoititko, että voi olla äitiyttä rakastava jos on lapsena sen jo tiennyt? Eikö voi olla lapsiaan rakastava, jos ei ole sitä etukäteen tiennyt?

Ja olen samaa mieltä, että kaikille ei äitiys sovi. Mutta mielstäni sellaiset henkilöt, eivät ole ap:n kaltaisia.

Yleensä äidiksi sopimattomat eivät harkitse lapsen saantia ollenkaan. Tai elämäänsä ollenkaan. He ovat itsekkäitä tai kamppailevat ongelmien kanssa elämässään. Ja ap ei sellaiselta kuulosta.

-10-

En tiedä järkeviä syitä hankkia lapsia, mutta sen tiedän että vauvan saaminen on maailman ihanin ja onnellisin tunne! Se rakkauden määrä mitä lapsiaan kohtaan voi tuntea on todella suuri. Ei mullakaan mitään mahdotonta vauvakuumetta ollut, pikemminkin ajattelin että olen jo niin vanha että now or never. Ajatus siitä että olisin valinnut toisin on tosi surullinen...

Huh, onneksi mulla on jo kaksi ihanaa lasta. Ei ole elämä välttämättä aina helppoa ja hauskaa, mutta en silti todellakaan kadu lasteni saamista!!

Ei todellakaan olla eletty elämää elämättä. :) Ollaan paljon matkusteltu, asuttu vuosikausia ulkomailla, olen opiskellut 2 ammattia itselleni, ura on ollut nousujohteinen (samoin miehelläni), elämä on ollut mukavaa.



Kriisejä ja vastoinkäymisiäkin on sattunut - olemme menettäneet rakkaita ja olemme joutuneet käymään pitkiä taisteluja ulkomailla vain toinen toisemme tukena jne. Elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista.



Meidän parisuhde on pitkä ja toimii hyvin. Jotenkin vähän pelottaa senkin menettäminen. Esimerkkejä lähipiiristä on paljon - liian paljon.



Kai näiden asioiden kanssa pitää vain painia ja pohtia. Jotenkin tuntuu, että kun ei tiedä mitä menettää, niin olisi halpompi pysyä tässä onnellisessa tilanteessa.



Yksinäiseksi leskeksi jäämisestä: Mikään tässä maailmassa ei voi taata sitä, että lapseni eläisi silloin kun minä jään leskeksi, eikä sitä, että hän kävisi minua katsomassa. Tästäkin esimerkkejä tuttavapiirissä. :(



Koemme myöskin, etteivät meidän geenimme ole niin erityiset, että edes sen takia pitäisi saada sukua jatkettua. Sisaremmme ovat tässä jo kunnostautuneet, joten suku jatkuuu vaikka me jäisimmekin lapsettomiksi.



Ihan hirmu hoppu ei vielä ole ( olemme 35 ja 39), joten ehkä annan tilanteelle vielä aikaa. Ja onhan se adoptiokin sitten ihan varteenotettava vaihtoehto, mikäli se lapsenkaipuu joskus iskee.



Kiitos kaikille kommenteista, olette saaneet ehkä jotain ajatuksia itämään.



AP

Sisaruksillamme on paljon lapsia ja heitä hoidamme kohtalaisen usein. Täytyy sanoa, että helpotus on aina suuri kun lapsi haetaan/viedään omaan kotiinsa.



Oma lapsi on aina rakas, ei voi verrata vieraiden lapsiin. Minä en ole mikään lapsirakas sanan varsinaisessa merkitystä. En siis pidä kaikista lapsista ja ole ikinä vauhkoontunut vauvoista yms. mutta silti kun katson omia lapsiani, melkein kyyneleet tulevat silmiini, koska se rakkauden tunne on niin valtava. Vaikka olisin juuri hetkeä ennen hermostunut heille jostain asiasta. Mulle ei tullut varsinaista vauvakuumetta, vaan tuli tunne, että nyt on oikea aika (ikä, työ, parisuhde, eletty elämä...) alkaa yrittämään lasta. Mulle tuli vain joku tunne asiasta, ei mitään hirveätä vauvakuumetta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Mies oli samoihin aikoihin valmis ja yritys alkoi.

Ja mitä tuohon ikään tulee...mun mielestä teillä on jo aika kiire. Olit sitten se 35 tai 39 vuotias, olet mun mielestä aika iäkäs ensisynnyttäjä. En siirtäisi asiaa enempää, jos tietenkin haluaa lapsia.

Koulutettu, analyyttinen, kiersin maailmaa, enkä koskaan ollut kokenut, että mun on pakko tulla äidiksi.



Sitten biologinen kello alkoi tikittää, tulin raskaaksi, ja sain pienen tytön.



Nyt kun tyttö on 4v, ymmärrän, että mitään ihanampaa maailmassa ei ole kuin lapsi. Kaikki arvot ovat heittäneet häränpyllyä; kun lapsella on kaikki hyvin, on minulla kaikki hyvin. Ja oikeastaan päivittäin kiitän Luojaa siitä, että saimme tuon ihanan lapsen.

Sisaruksillamme on paljon lapsia ja heitä hoidamme kohtalaisen usein. Täytyy sanoa, että helpotus on aina suuri kun lapsi haetaan/viedään omaan kotiinsa.

Sanoinkin tähän, että oma lapsi on varmasti eri asia.

Oma lapsi on aina rakas, ei voi verrata vieraiden lapsiin. Minä en ole mikään lapsirakas sanan varsinaisessa merkitystä. En siis pidä kaikista lapsista ja ole ikinä vauhkoontunut vauvoista yms. mutta silti kun katson omia lapsiani, melkein kyyneleet tulevat silmiini, koska se rakkauden tunne on niin valtava. Vaikka olisin juuri hetkeä ennen hermostunut heille jostain asiasta. Mulle ei tullut varsinaista vauvakuumetta, vaan tuli tunne, että nyt on oikea aika (ikä, työ, parisuhde, eletty elämä...) alkaa yrittämään lasta. Mulle tuli vain joku tunne asiasta, ei mitään hirveätä vauvakuumetta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Mies oli samoihin aikoihin valmis ja yritys alkoi.

Ja mitä tuohon ikään tulee...mun mielestä teillä on jo aika kiire. Olit sitten se 35 tai 39 vuotias, olet mun mielestä aika iäkäs ensisynnyttäjä. En siirtäisi asiaa enempää, jos tietenkin haluaa lapsia.

Niin, sitähän tässä juuri yritän selvittää, että haluanko.

Tuntuu että se on perusedellytys, toiminto, joka ihmisten on suoritettava, halusi tai ei..

Tiedän etten voi ymmärtää vanhemman ja lapsen välistä rakkautta kun en ole sitä kokenut (paitsi tietysti omiin vanhempiini). Mutta kun en osaa kaivata yhtään sellaista. Jotenkin minulle on ihan riittävää mieheni ja minun välinen rakkauteni.

Pelottaa kyllä kovin paljon, että meidän parisuhde muuttuu jos lapsia tulisi. Ja sitä en halua. Olemme eläneet niin pitkään vain kahden ja toisillemme, että en tiedä miltä tuntuisi jonkun kolmannen mukaantulo.

Taidan olla aika epänormaali yksilö miettiessäni tällaisia. Useimmilla naisilla taitaa kuitenkin tulla jonkinasteinen vauvakuume tai tarve lisääntyä. Mulla vaan ei ole (ainakaan vielä) tullut.

AP

itseäni mitenkään lapsirakkaana uhrautujaäiti-tyyppinä. Lapsia mulla on neljä:-)

Enkä yhtään (no, ehkä joskus...) kaipaa aikaa ennen lapsia.

Ihan vaan jo siitä syystä niitä kannattaa "hankkia"/"saada"/"tehdä", että näkee miten ihmeellinen Elämä on. Miten ihmeellistä on nähdä, sen pienen ihmisen alun kasvaminen. Ensimmäinen hymy. Ensimmäiset hatarat epävarmat askeleet, tiukka ote äidin sormesta, keskittynyt ilme ja voitonriemuinen hymy, kun pääsi pari askelta ihan itse eteenpäin. Ensimmäinen äitienpäiväkortti, paperilla käsittämättömiä harakanvarpaita ja kiekuroita jotka ovat esittävinään äitiä. Ensimmäinen koulussa hiellä ja tuskalla virkattu patalappu joululahjaksi äidille. Ne halaukset, suukot ja kiukunpuuskat, luottamuksen- ja mielenosoitukset, vaikeat kysymykset ja kyseenalaistukset. Kaikki ne on tehneet mun elämästä ainakin paljon paljon rikkaampaa, täydempää ja arvaamattompaa kuin ilman lapsia.

Minkä ikäisenä sait tyttäresi?



AP

Miten ihmeellistä on nähdä, sen pienen ihmisen alun kasvaminen. Ensimmäinen hymy. Ensimmäiset hatarat epävarmat askeleet, tiukka ote äidin sormesta, keskittynyt ilme ja voitonriemuinen hymy, kun pääsi pari askelta ihan itse eteenpäin. Ensimmäinen äitienpäiväkortti, paperilla käsittämättömiä harakanvarpaita ja kiekuroita jotka ovat esittävinään äitiä. Ensimmäinen koulussa hiellä ja tuskalla virkattu patalappu joululahjaksi äidille. Ne halaukset, suukot ja kiukunpuuskat, luottamuksen- ja mielenosoitukset, vaikeat kysymykset ja kyseenalaistukset. Kaikki ne on tehneet mun elämästä ainakin paljon paljon rikkaampaa, täydempää ja arvaamattompaa kuin ilman lapsia.

Kuullostaa kyllä mukavalta, mutta tämä on vain se kolikon toinen puoli, eikö? Entäs sitten uhmaiät, sairastelut, itkupotkuraivarit, murrosikä jne.

AP

Lapsi on parasta mitä elämässäni on tapahtunut.

Koulutettu, analyyttinen, kiersin maailmaa, enkä koskaan ollut kokenut, että mun on pakko tulla äidiksi.

Sitten biologinen kello alkoi tikittää, tulin raskaaksi, ja sain pienen tytön.

Nyt kun tyttö on 4v, ymmärrän, että mitään ihanampaa maailmassa ei ole kuin lapsi. Kaikki arvot ovat heittäneet häränpyllyä; kun lapsella on kaikki hyvin, on minulla kaikki hyvin. Ja oikeastaan päivittäin kiitän Luojaa siitä, että saimme tuon ihanan lapsen.

ette sitten varmaan ikinä ole riidelleet, tai ikinä ollut vaikeita aikoja suhteessa???



kun sä rakastat jotain niin paljon kuin omaa lastasi, niin ei ne vastoinkäymiset ole ylitsepääsemättömiä. muistelepa millainen itse olit lapsena/teininä? et varmaan mikään ihan hirviö? :)



en itsekään ollut IKINÄ tuntenut minkäänlaista vauvakuumetta, ja itkin kun sain tietää olevani raskaana. niin suuri elämän muutos ja vastuu. en ollenkaan kokenut äidillisiä tunteita vielä kun vauva oli mahassa, ihmettelin kyllä potkuja ja liikkkeitä ja niitä odotti kiinnostuneena, mutta vasta kun vauvan sai rinnalle alkoi äidin vaistot toimimaan. kun tuota vauvaa nyt katselee niin eipä voisi parempaa toivoa. niin se vain menee. ihminen on luotu tähän, ja se vain syttyy se rakkaus ja se on menoa.

Olin eri mieltä siitä, kun väitit, että järkisyitä perheen perustamiseen ei ole ja siksi vaan kaikkien kannattaa käydä tuumasta toimeen.

Eli järkisyy on se, että tietää, että perhe ja lapset ovat ne asiat, mitä elämältä haluaa. Näitä ihmisiä ei tule vastaan joka päivä, mutta kun kohdalle sattuu, niin ihanaa seurata mutkatonta perhe-elämää, jossa vanhemmilla ei ole ongelmia sovittaa omaa minää ja vanhemmutta yhteen.

Olen myös samaa mieltä, että yleensä ihmiset, joille ei äitiys sovi, eivät ole ap:n kaltaisia harkitsevia luonteita. Ja voi myös olla, että olosuhteet ratkaisevat joidenkin kohdalla, äitiys ja perhe-elämä on paljon helpompaa, kun talous ei ole tiukilla eikä ole valmiiksi mielenterveysongelmia tms.

Siis, tarkoititko, että voi olla äitiyttä rakastava jos on lapsena sen jo tiennyt? Eikö voi olla lapsiaan rakastava, jos ei ole sitä etukäteen tiennyt?

Ja olen samaa mieltä, että kaikille ei äitiys sovi. Mutta mielstäni sellaiset henkilöt, eivät ole ap:n kaltaisia.

Yleensä äidiksi sopimattomat eivät harkitse lapsen saantia ollenkaan. Tai elämäänsä ollenkaan. He ovat itsekkäitä tai kamppailevat ongelmien kanssa elämässään. Ja ap ei sellaiselta kuulosta.

-10-

Kuullostaa kyllä mukavalta, mutta tämä on vain se kolikon toinen puoli, eikö? Entäs sitten uhmaiät, sairastelut, itkupotkuraivarit, murrosikä jne.

AP

Ja tietysti kolikolla on se toinen puoli: valvotut yöt korvakipuisen vauvan kanssa, (tai kahden, meillä kun on yhdet kaksosetkin perheessä), oma väsymys, joka saa näkemään pikku-ukkoja. Riidat miehen kanssa, kun kumpikin on rättipoikki ja hukassa oman itsensä kanssa. Haisevat paskavaipat, konttaavat vauvat jotka tunkevat suuhunsa kaiken minkä näppeihinsä saavat (pari kertaa käynyt tukehtuminen lähellä - suosittelenkin ensiaputaitojen hankkimista etukäteen kaikille vanhemmutta harkitseville), pelko lapsen hengen puolesta, kun ensimmäinen kurkunpääntulehdus on niin raju, että joudutaan ambulanssilla sairaalaan) - kurakelit ja hiekkaläjät eteisen matolla, uhma- ja kiukkukohtaukset kaupan karkkihyllyn edessä, sisarusen väliset nyrkkeilyottelut, murrosikäisen ovien paiskominen ja äiti on paska-haistattelut, kiusatuksi joutuneen koululaisen lohduttaminen, kiusaavan koululaisen nuhteleminen ja kiusatun lapsen vanhempien kanssa asian puiminen, siinä muutama esimerkki siitä kolikon toisesta puolesta. Mutta ne kaikki koetut asiat ovat myös kasvattaneet meitä vanhempia hyvin paljon, opettaneet tästä elämästä hyvin monia asioita, mm. sen, että vaikeudet vahvistavat ja lujittavat ja auttavat ymmärtämään tätä elämää aika monelta eri kantilta. Hetkeäkään en vaihtaisi (no, ehkä muutaman unettoman yön kuitenkin...).

Minusta suurempaa kunniaa ei ole tässä elämässä kuin tulla valituksi jonkun ainutkertaisen pienen ihmisen kasvattajaksi, valmentajaksi tätä elämää varten.

Sitten se "pahin" lapsiperhevaihe kestää vain muutaman vuoden. Sen jälkeen lapsi jo juokseekin pihoilla kavereidensa kanssa, ja taas saatte lukea kirjat rauhassa loppuun. Lapsen kanssakin voi muuten käydä viikoittain ravintolassa syömässä, ei normaalin penskan kanssa tarvitse elää pelkkä bonapurkki-ja-hiekkalaatikonreunus-elämää... ;)