Onko täällä muita jotka ei saa mitään nautintoa sosiaalisesta kanssakäymisestä tai edes juttelusta?

Olet autistìvammainen ja kuulut laitokseen. 

En tiiä, mutta kyrvänsyylä oot saatana!

Mielestäni ihmiset jotka kanavoivat, pystyvät sanomaan jotain järkevää ja pääsevät samoille henkisille taajuuksille. Jos joku jauhaa jääkiekosta ja höpinää, ei se oikein toimi.

Niin, elämän tarkoitushan on olla yksin.

 

Eiku..

Miksi et menisi jo hautaan siellä on ihanaa ei ole liian kuuma ja ei ole muita ihmisiä?

Olet 👵🏻vituvvamane etkä ansaitse elää, ap. 

Jep. Kukaan ei ole kenellekään seuranpitoa velkaa.

Itse mielelläni teen vain omia juttuja. Luen kirjoja, urheilen, teen erilaisia projekteja, joissa haluan kehittyä. Aina kun tulee joku vieras tai on muuten sosiaalinen päivä, on päivä silloin menetetty ja pilalla. Kehityksessäni tapahtui viivettä. Koitan välttää sosiaalisia kontakteja kaikin keinoin. Puolison voisin silti ottaa, jos se ymmärtää mikä minä olen. 

Vierailija kirjoitti:

Olet autistìvammainen ja kuulut laitokseen. 

Sinä taidat sanavarastosi kanssa olla juuri sellainen.

Ymmärrän ap! Mulla mennyt hyvin paljon samaan fiilikset ja ikää neljäkymppiä. Aiemmin jaksoin yrittää, joustaa, pyrkiä samaan taajuuteen yms. ihmisten kanssa. Ystäviä on ollut, hyväksi kuuntelijaksi sanottu, joidenkin harvojen kanssa tosi hyvä yhteys ollut. Mutta sitten ihmisten tilanteet muuttuu, elämä on välillä kuoppaista, kiireistä, muutetaan kauemmas, perheessä on kriisiä yms. Yhtäkkiä priotiteetit itsellekin selkeämpiä. Miksi pitäisi jatkuvasti jaksaa tavoittaa se muiden leveli (niiden, jotka siinä nyt tavallaan seuraksi olisivat) mutta koskaan se ei ole toisinpäin? Nykyään tuntuu liian harvinaiselta se, että keskusteluseura olisi älykästä. Usein se on juuri tuota jääkiekkojargonia tai tosi yksinkertaista iltalehtikommentointia. Ei jaksa. Enkä tarkoita nyt, että tarvitsisi kvanttifysiikasta keskustella, mutta sellaista hetkeen keskittyvää yhteistä pohdiskelua eri elämänalueista olisi todella virkistävää välillä tehdä. Tuntuu vain, että itse on harvinaisuus kun haluaa syvyyttä ihmissuhteisiin. Kyllä mä osaan kevytkin olla, mutta mun huumorin tasoon ei riitä pinnallinen pas ka. Oikea kepeys vaatii oikeaa syvyyttä ja sitten kun on kumpaakin, on tyydyttynyt olo. 

Lisäksi, olen myös tykästynyt enemmän yksinolemiseen. En tiedä johtuuko se siitä, että kyllästyin etsimään yhteyttä vai onko se vain kokemuksen ja ikääntymisen tuoma seuraus, mutta nykyään olen varsin tyytyväinen viikonlopusta täysin yksin. Saa tehdä mitä haluaa, ei tarvitse kompromissata mitään ja voi keskustella itsensä kanssa. 

En silti panisi pahakseni henkisesti kypsistä lisäihmisistä elämääni. 

Riippuu täysin ihmisestä, suurimman osan seurassa en pahemmin viihdy. Sellaiset huumorintajuiset ja syvistä keskusteluista tykkäävät ihmiset ovat parasta seuraa. Eläinten seurassa viihdyn aina.

Harvoin löytää kaltaistaan seuraa. 

On ihmeellistä kun välillä yksin ollessa tulee tunne, että jää jostain paitsi, kun ei ole muiden kanssa sosialisoimassa ja ihmispaljouksissa, mutta ei se sitten olekaan niin kivaa, mitä sitä kuvittelee. Aina on sen jäljiltä täysin ylirasittunut, ja yksin olemisen tarve vain kasvaa sen jälkeen.