Miksi mikään ei tunnu enää miltään?

Vierailija kirjoitti:

Sinulle 12/13 todella hyviä havaintoja ja varmasti pitää paikkansa. Mietin olisiko tämä some ja älylaite-aika jotenkin turruttanut, tylsistyttänyt ja jopa masentanut ihmisiä? Ehkä se onkin jotain ihan aivoperäistä? Ainakin yhä nuorempien muistisairaudet ovat jatkuvasti lisääntyneet ja eräs tutkija oli sitä mieltä, että älylaitteet olisivat syynä. 

 

- N47-

Kyllä se on näin. Älylaitteiden käyttö muuttaa jo kahdessa viikossa ihmisen aivojen hermoratoja, ja aktiivisuus joillakin aivojen alueilla heikkenee koska niitä ei tarvitse käyttää, lähinnä muistiin liittyen. Toiseksi some ja laitteet on nykyään suunniteltu psykologeja apuna käyttäen tuottamaan mahdollisimman paljon dopamiinipiikkejä jotta käyttäjät koukuttuisivat laitteisiin ja someen maksimaalisesti. Aivot sitten tottuvat tähän ja käy sama kuin aineidenkäyttäjillä että dopamiinia olisi saatava mutta sitä ei saa riittävästi hitaammista asioista joten some ja laitteet vievät.

Ihmisen onnellisuus ei kuitenkaan tutkitusti johdu dopamiinista jolla saa hetkellisen hyvänolon tunteen vaan oksitosiinista joka aiheuttaa pitkäaikaisemman onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunteen. Oksitosiinia ei saa aikaan laitteidenkäytöllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat tuntemukset täälläkin! Enkä usko johtuvan estrogeenin  puutteesta, koska hormonikorvaushoito käytössä. Enkä myöskään ylen määrin roiku koneella.

Itselläni ei ainakaan riitä perusannos. On tulossa uusi käypähoitosuositus siitä, että lääkärillä on vapaampi lupa kasvattaa annosta. Nyt jo joku lääkäri toteaa joidenkin naisten tarvitsevan seitsenkertaisen annoksen ennen kuin tasot saadaan riittäviksi. 

 

Riittäviksi mihin? Että naisilla on kivaa? Tuo on douppaamista. Estrogeeni on steroidi joka feikkaa kehon tilaan, että se olisi raskaana. Miksei voi elää niin kuin elää?

Omasta mielestäni steroidimummot ovat ällöttäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulle 12/13 todella hyviä havaintoja ja varmasti pitää paikkansa. Mietin olisiko tämä some ja älylaite-aika jotenkin turruttanut, tylsistyttänyt ja jopa masentanut ihmisiä? Ehkä se onkin jotain ihan aivoperäistä? Ainakin yhä nuorempien muistisairaudet ovat jatkuvasti lisääntyneet ja eräs tutkija oli sitä mieltä, että älylaitteet olisivat syynä. 

 

- N47-

Kyllä se on näin. Älylaitteiden käyttö muuttaa jo kahdessa viikossa ihmisen aivojen hermoratoja, ja aktiivisuus joillakin aivojen alueilla heikkenee koska niitä ei tarvitse käyttää, lähinnä muistiin liittyen. Toiseksi some ja laitteet on nykyään suunniteltu psykologeja apuna käyttäen tuottamaan mahdollisimman paljon dopamiinipiikkejä jotta käyttäjät koukuttuisivat laitteisiin ja someen maksimaalisesti. Aivot sitten tottuvat tähän ja käy sama kuin aineidenkäyttäjillä että dopamiinia o

Oksitosiinia saa mm. lemmikeitä ja lapsia silittelemällä ja synnytyskoneena toimimalla. Ei sovi nykypäivän agendaan tämä. 

Tietysti omallekin keholle voi antaa hoitoja ja helliä sitä. Mutta silti sosiaalinen vuorovaikutus on tärkeää.

Nykymalli on kuitenkin parempi kuin entinen. Ei siihen muuten olisi siirrytty.

Mietit olisiko fiilis parempi ilman raskaita vuosia lähihistoriassa. Väitän, että todellakin olisi ja raskaista kokemuksista yli pääseminen vie aikaa. Kyllä vastoinkäymiset esim. juurikin sairastelevien vanhempien ja huonon parisuhteen takia todella vievät mielen matalalle. Lisää kuormitusta tulee, kun teini-ikäisten lasten takia pitäisi yrittää pitää kotona jos ei iloista, niin edes neutraalia tunnelmaa ja myös töissä täytyy näyttää iloista naamaa. Eli en saa murehtia parisuhdetta tai surra äskettäin menehtynyttä äitiäni rauhassa. 

Epäluottamus ja skeptisyys lähes kaikkia ihmisiä kohtaan sekä katkeruus on myrkkyä, joka syö sisältä. Pakko taistella tietoisesti näitä vastaan. Myös itselleni auttaa jo mainitut luonto eli meri ja pihatyöt. Ja sitten se somen rajoittaminen. Yritän viimeiseen asti olla sukeltamatta täydelliseen synkkyyteen. Todella pienistä asioista ilon löytäminen auttaa tässä. Parempaa mieltä toivoen.

Keski-ikäiset naiset ovat suurin laittomasti lääkekäyttäjien ryhmä. Lääkekannabikseen ei oikeastaan saa reseptejä. Lääkäreillä on omituinen logiikka kun opioideja ja rauhoittavia voi kirjoittaa mutta kannabis on huumeita. Huom. huumeita vaikka se on yksi aine. Siis fyysisesti koukuttavia ja riittävällä määrällä hengenvaaralliset aineet on okei mutta aine johon ei ole kuollut yhtään ei käy. Eikä kannabis koukuta fyysisesti niin järjen ja logiikan mukaan sitä ensin ja jos ei auta niin sitten vasta kovempia aineita. 

Ahdistukseen ja v.tutukseen ehkä paras lääke. Ei auta kaikkia mutta sekään ei ole syy kieltää sitä kaikilta. Päihteenä sen kielto on suorastaan absurdi. Nuohan ovat päihteelle hyviä ominaisuuksia ettei siihen kuole ja ettei se aiheuta fyysistä riippuvuutta. Henkinen riippuvuus voi tulla. Akuutti päihtymys ei ole niin voimakas kuin alkoholilla. Haitallisuuspisteillä kannabis on pistein 8 - 23 vähemmän haitallinen. Taulukko löytyy vielä ainakin tekniikan maailman sivuilta. Thl kun poisti sen taulukkonsa netistä ensimmäisen ns. kannabisaloitteen jälkeen.

Sinulle 14/16 niin olen itsekin tunnistanut itsessäni ihan burn-outin oireet ja voi hyvinkin olla, koska on todellakin ollut järkyttävän raskasta ja kuluttavaa viime vuodet, eikä ole ehtinyt ollenkaan toipua mistään, kun uutta koko ajan pukannut eteen. Peilistäkin katsoo väsähtänyt naama. Tunnistan, että täysin mehut pois, mutta käyn aivan ylikierroksilla, suoritan ja teen koko ajan, vaikutan super tehokkaalta ja hymyilen, mutta sisältä olen täysin tyhjä ja voimat poissa, sekä tunteet latistuneet, tunnen itseni joksikin robotiksi, joka vain tekee asioita, mutta tuskin on edes elossa. Olen kyllä yrittänyt nyt vähän hidastaa ja karsia kaikkea ylimääräistä, ehkä se tästä vielä joskus. Tai sitten ei. Tuntuu, että en vain pääse yli esim. äitini sairastumisesta alzheimeriin, koska se tilanne vain pahenee koko ajan ja muistuttaa siitä, että mikään ei enää koskaan tule olemaan, kuin ennen. Tervettä äitiä ei enää koskaan saa takaisin, eikä niitä onnellisia aikoja. Ja sitä asiaa ei enää pysty muuttamaan, vaikka kuinka niin toivoisi. Ja piti olla elämän rakkaus, mutta mies osoittautui ihan hirveäksi ja häiriintyneeksi vuosien muka ihanan suhteen jälkeen ja siitäkin pettymyksestä todella vaikea toipua mitenkään. Eli ehkä nämä asiat vain vieneet mehut täysin ja tuntuu, että ihme pitäisi tapahtua, että tästä vielä pystyisi tulemaan lähellekään ennalleen. Mutta toki yritän silti olla ja ajatella positiivisesti, kun en kuitenkaan alunperin ole ollut mikään negatiivinen ihminen, vaikkakin todella loppu nyt.

-N47-

Täysin sama. Olen 35v ja harrastuksia on paljon, olen ulkoisesti hyvässä kunnossa mutta kaikki ahdistaa ja masentaa. Sosiaaliset tilanteet ahdistaa ja ikääntyminen sitäkin enemmän, mikään ei tunnu miltään. Aion päättää päiväni viimeistään nelikymppisenä jos mikään ei muutu.

Sitä on liikkeellä. Ja ehkä nämä kännykät yms. some, media tekee pahaa mielenterveydelle. 

Vähennä täällä ja muualla somessa roikkumista. Älä lue uutisia joka päivä. Mieli virkistyy.

Kiitos sinulle, joka tiesit ja kirjoitit viisaasti noista älylaitteiden vaikutuksesta ihmisiin ja aivoihin ym. Mielenkiintoista ja samalla jotenkin ihan karmivaa. Itse en enää ole aktiivinen, enkä roiku somessa, mutta työn puolesta kyllä älylaitteilla ja tuntuu kyllä pahentavan väsymystä ja aivojen rasitusta. Pakko kyllä yrittää vieläkin vähentää laitteilla olemista minimiin. 

- N47-

Hormonikierukka aiheutti minulle samanlaisen olon. Muutos tapahtui niin pikkuhiljaa, ettei sitä heti osannut yhdistää kierukkaan. Nyt ilman hormoneja elämä taas maistuu ja tuntuu. 

Pidän viikonloput somevapaina (noh nyt tänne vauvaan eksyin kun hain tietoa yhdestä jutusta). Hakeudu mahdollisimman paljon muiden seuraan, vaikka se voisi tuntua vaivalloiselta. Onko mahdollista olla ulkomailla vähän aikaa? Itse huomaan, että maiseman vaihtaminen tuo uusia näkökulmia. Lisäksi omia rutiineja voi muuttaa ja joskus kannattaa tehdä jotain sellaista, mitä ei ikinä normaalisti tekisi.

Sinulle 24/29 kiitos ja tunnistan juuri tuota samaa, kun ei ole edes tilaa rauhassa surra ja käydä läpi kuluttavia asioita, surua, pettymyksiä. Ehkä se juuri onkin rasittavinta ja todella vaativaa. Minullakin, että pitää ihan työkuvioissa olla hymyilevä, tehokas, jaksava ja vielä ulkoisesti edustava, vaikka tuo kaikki on niin ylivoimaista ja kaukana siitä lätsähtäneestä pannukakusta tai kuivuneesta rusinasta, mikä oikeasti olen. Raskasta koko ajan feikata jotain sellaista, mihin ei oikeasti tunne edes yltävänsä. Ja sitten muu elämä ja vapaa-aika ja onko sitä edes? Minulla on elämässä rooli, että olen se muiden ihmisten tuki ja terapeutti, piristäjä ja kannattelija, joka aina tukee, ymmärtää, tuo hyvää mieltä, ilahduttaa. No, se on kyllä myös luontaista minua ja itsepähän olen sellaisen roolin ottanut, mutta väsyneenä ja oikeastaan murtuneena täysin se on todella raskasta ja myös joutuu feikkaamaan siinäkin jaksavaa. Ja kun kiire on oikeastikin ja asiat, tekemiset painaa päälle joka puolelta, työt ja yksityiselämä niin ei jää mitään saumaa edes rauhoittua ja käydä läpi, surra noita raskaita asioita. Olen ihan joutunut paketoimaan ne vain kaikkien elämäntapahtumien varastoon. Siellä ne vain odottaa hyllyllä purkamista. Siis täysin työntänyt ne taka-alalle ja sieltä ne aina välillä ahdistavina ryöppyinä yrittää työntyä tajuntaan ja se tunne on järkyttävä. Olen alkanut jopa purskahtelemaan itkuun välillä onneksi omissa oloissani, mutta onhan sitä ihminen aika loppu silloin. Ja vielä jatkuva syyllisyys, kun ei vain ehdi olla tarpeeksi läsnä esim. sille muistisairaalle äidille vaikka kuinka haluaisi ja narsistinen mies kiusaa, manipuloi, kiukuttelee, rankaisee kaikesta 24/7 ja vaatii huomiota koko ajan. Ja työkin on suurimmaksi osaksi muiden ihmisten tsemppaamista ja heidän asioiden hoitamista. Hyvin pieniä murusia, tunti sinne sun tänne silloin tällöin jää aikaa keskittyä itseen ja silloinkin usein liian väsynyt. Ja uusia asioita puskee koko ajan. Kyllä sitä välillä miettii, että miten tästä kaikesta selviäisi vielä tervejärkisenä ja tuleeko elämä tästä enää koskaan palautumaan edes lähellekään niin hyväksi, kuin se joskus oli? Toivon niin, mutta myös epäilen. Liian paljon on tapahtunut ja muuttunut. Itsekin vain vanhenee koko ajan kuten myös läheiset, sairauksia tulee ym. Parempi varmaan vaan yrittää karsia kaikki rasittava minimiin, yrittää pitää pää kasassa ja elää hetkessä, kun ei huomisesta edes tiedä. Voihan olla, että jotain kivaakin vielä elämällä on tarjota, vaikka hetkittäin. Ja ne pienet asiat, itselläni tällä hetkellä ihan eläinten hoitaminen ja ruokkiminen. Tunnen olevani heille tärkeä ja tarpeellinen. Ja tuo meri on kyllä huippu hyvä terapeutti. Olen itse meren rannalta kotoisin ja tiedän sen. Meri on paras! Yritetään jaksaa! 

- N47-

-

Jännä miten juuri tämä aloitus tuli just nyt minun eteen, kun olen taas pari päivää ja erityisesti tänä aamuna tuskaillut kun en oikein saa mistään kiinnostavasta kiinni, mikään ei tunnu juuri miltään eikä mikään oikein huvita niin paljon että ryhtyisin siihen, vaikka voisin tehdä vaikka mitä. 

Jännä myös miten aiemmissa kirjoituksissa nuo kuvailut iät pitää kutinsa täysin myös tässä ositteessa. 40-45 olin vielä tavoitteellinen niin työssä kuin vapaallakin. Harrastin useampiakin juttuja, matkustelin, järjestin jopa harrasteporukan ulkomaanmatkoja ym ym. Olin fyysisesti ihan hyvässä kunnossa. Nautin haasteellisesta työstäni johon keskityin paljon. Olin sinkku ja silloin oli vielä jotenkin toivoa löytää joku ja etsinkin sitä, löysinkin ja jotenkin kaikki tuntui keveämmältä ja voimallisemmalta.  Elämä siis hymyili, ainakin välillä. Kun tulin jätetyksi siinä n 47 iässä, sitten alkoivat vaihdevuodet, passivoituminen, lihominen, ihan hirveä pomo töissä josta seurasi stressi ja paine, työ loppui korona-ajan tiimellyksessä, muutto, yksinäisyys, tympääntyminen, mikään ei kiinnosta juuri ihmeemmin ja vaikka esim matkustelen muutamia kertoja vuodessa, siitäkään en saa enää mitään wau efektiä. On ihan ok, mutta ei enää mitään kummempaa. 

Viihdyn hetkellisesti hyvässä seurassa, mutta en jaksa enää kokopäivää saati useampia päiviä peräkäin koko valveillaoloajan seurustelua. Vaikken kai ole mikään varsinainen introvertti, olen ollut aikoinaan hyvinkin extrovertti, nykyisin vaan en jaksa (seuran vaativuudesta riippuen) kuin 3-4 h kerrallaan muita tai väsyn ihan niin että tarvitsen seuraavan päivän hiljaisuutta. 

Pohdin, että jos vielä löytäisi mieleisensä kumppanin, niin kävisikö siinäkin niin että "ihanhan se on ok, mutta....." eli en saisi mitään sen kummempaa tunnetta vaikka periaatteessa pitäisi olla ihastunut. Tulevaisuus vähän huolestuttaa ja mietinkin että mistähän löytäisi sellaisia pillereitä joista ei ole mitään sivuvaikutusta mutta ne piristää niin että palaisin henkisesti siihen 30-40 ikävuosien tasolle jolloin elämä oli vielä kiinnostavaa ja tavoiteltavaa.

Mies jättää niin nainen masentuu.

Vierailija kirjoitti:

Sitä on liikkeellä. Ja ehkä nämä kännykät yms. some, media tekee pahaa mielenterveydelle. 

Vähennä täällä ja muualla somessa roikkumista. Älä lue uutisia joka päivä. Mieli virkistyy.

Ei välttämättä ole näin yksioikoista. Itse kuulun tähän 50+ väsähtäneisiin ja tylsistyneisiin, mutta en juurikaan käytä somea, muuta kun satunnaisesti kirjoittelen tänne tunnontuskiani ja otan kantaa. En käytä fb tai mitään muutakaan ja heti jos näen jossain jotain negatiivista soopaa, suljen tai siirryn seuraavaan. 

Teen tietotyötä, eli käytän työssä vain päätäni, sen lisäksi että näpytän tietokonetta ja istun palavereissa tai satunnaisesti käyn vastuualueeni kohteissa ja kommunikoin fyysiseti asiakkaiden kanssa. Olen fyysisesti melko passiivinen tai kun käyn ulkoilemassa niin se on hidastempoista "ulkoilua". Tympäntymiseni ja kyynistymiseni ei ole siis kiinni somesta tai muutoin netin selailemisesta. Se genre ei onneksi minua kiinnosta eikä kännykkä ole todellakaan kasvanut käteeni. Kyse on jostain muusta tympääntyneisyydestä.

Kai se vaan on sitä, että elämä on jo nähty. Ihan sairasta, että vielä täällä pitäisi kymmeniä vuosia hengailla. Itse olen ainakin jo pitkään ollut valmis hautaan. 

Eikä mulla mitään itsariajatuksia ole, mutta juuri sellainen, että tää paikka on nähty. Miks mun pitää olla täällä vieläkin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat tuntemukset täälläkin! Enkä usko johtuvan estrogeenin  puutteesta, koska hormonikorvaushoito käytössä. Enkä myöskään ylen määrin roiku koneella.

Itselläni ei ainakaan riitä perusannos. On tulossa uusi käypähoitosuositus siitä, että lääkärillä on vapaampi lupa kasvattaa annosta. Nyt jo joku lääkäri toteaa joidenkin naisten tarvitsevan seitsenkertaisen annoksen ennen kuin tasot saadaan riittäviksi. 

 

Riittäviksi mihin? Että naisilla on kivaa? Tuo on douppaamista. Estrogeeni on steroidi joka feikkaa kehon tilaan, että se olisi raskaana. Miksei voi elää niin kuin elää?

Omasta mielestäni steroidimummot ovat ällöttäviä. 

Riittäväksi siihen, että on työkykyinen ja näkee elämänsä elämisen arvoiseksi, ei nivelet hajoile leikattaviksi, osteoporoosi riko luita, uniapnea haittaa, kolesteroli nouse, astma ala, limakalvot kuivu, virtsatiet tulehdu. 

Neuroepätyypillisistä naisista nyt vaihdevuosi - iässä suurin osa on ilman diagnoosia, mutta heidän elimistönsä on anyways neuroeoätyypillinen ja siihen liittyy usein alhainen estrogeeni, joka romauttaa myös dopamiinin. Moni menettää työnsä, elinvoimansa, elämänhalunsa jne. Se ei ole mitään douppaamista, että nostaa hormonit riittävälle alhaiselle tasolle. Niitä ei ole tarkoitus nostaa yhtään sen ylemmäs kuin että oireet pysyvät poissa. 

Minä nautin joka päivä enemmän ja enemmän luonnosta, ruuasta, säästä, kukista, kaiken elämän tarkkailusta. Pääni pursuaa ajatuksia ja ihmettelen tämän elämän upeutta. Mielenkiinto ei lopu ja olisin kyllä tosiaan valmis elämään vaikka ikuisesti.

Sinä 34/37 pakko kirjoittaa, kun kolahti niin totaalisesti kaikki mitä kirjoitit. Kun tarkemmin ajattelen niin taisi minunkin alamäki elämässä alkaa siitä, kun aiemmin aivan ihana ja elämään suoranaista kukoistusta tuonut pitkä suhde mieheen, joka osoittautuikin todella myrkylliseksi ja narsistiseksi alkoi rakoilla ja vaikka tuo mies edelleen elämässäni jollain lailla niin kyllähän hän minut tavallaan jätti, koska muuttui todella kylmäksi, etäiseksi ja jopa ilkeäksi, joka yrittää lähinnä vain tuhota elämääni. Eli siis se ihanaksi luulemani ja siihen saakka sitä ollutkin voimia tuonut suhde sellaisenaan loppui ja on ollut kova pettymys ja rankkaa, mistä en ole ollenkaan toipunut vieläkään ja suhde mieheen yhä jatkuu tosin vain sellaisena huonona, eikä entinen sen suhteen tule enää takaisin vaikka kuinka niin toivoisin ja yrittäisin. Sen jälkeen alkoi kaikki elämässä romahtamaan, kuin korttitalo. Tuntuu, ettei mikään ole enää ennallaan, enkä itsekään. Äitini sairastui pysyvästi, kuin puskista tuli sekin, työ muuttui hyvin stressaavaksi ja motivaatio siihen hiipunut, asuinpaikka vaihtui huonompaan, muiden omaisten sairastumisia, taloudellista epä-onnea ym. Minä itse, kuin varjo entisestä. Kun ihana suhde loppui, jokin valo sammui elämästä. Oli kova pettymys ja putosin korkealta. Kaikki alkoi kaatua päälle. Väsyin, kait masennuinkin, en enää hehkunut, en jaksanut hoitaa itseäni, lihoin myös, juuri ja juuri sain työn hoidettua, mitään ylimääräistä en jaksa vieläkään, laihtunut olen 10kg, mutta eipä tuo ole elämää muuttanut millään lailla, ulkonäkö on väsähtänyt ja vanhentunut vuosia, en myöskään jaksa enää olla sosiaalinen, kuin pieniä hetkiä kerrallaan ja rajoitetusti, jollain lailla eristäytynyt omaan kuplaan, kun mikään ei innosta, kuin ennen, eikä jaksa ihmisiä ja sitä, että pitäisi jatkuvasti olla tekemisissä. Ja olin siis vielä pari vuotta sitten energinen, nuorekas, kauniiksi kehuttu, luova, innostunut, aikaansaava, jopa ylisosiaalinen, oli tavoitteita elämässä, paljon unelmia, harrastin paljon ym. Tuo kaikki on nyt mennyttä. En ole enää sama ihminen vaan jokin aave tuosta ja elämä on ihan toista. Hyvä, että jotenkin jaksaa päivästä toiseen, elämä tuntuu pelkältä taakalta, mikä pitää suorittaa ja sisäisesti ihan tyhjä, apaattinen olo, elämä täynnä raskaita asioita, joiden kanssa pitää nyt vain selvitä. Mikään ei enää erityisemmin innosta, kuin jotain harmaata massaa kaikki, en tiedä toipuuko tästä enää koskaan. Tuntuu, että kaikki mennyt pilalle, mikä oli elämässä kerran ihanaa. Kuin jokin epäonni olisi ottanut vallan kaikesta. Siltikin vielä yritän, en ole täysin luovuttanut, mutta raskasta on. Joskus oikein väsyneenä tulee epätoivo ja jopa itsetuhoiset mietteet valtaa ajatukset. Miettii, että tällaistakin tämä nyt on sitten loppuajan ja ehkä vain huononee, kun itsekin vanhenee ym. Ulkoisesti peilistä katsoo väsynyt, onneton ja tyhjä kuori. On tämä masentavaa, mutta jotkin ihan pienet asiat voi vielä ilahduttaa, kuten suloiset eläimet, joita hoitaa ja saa heiltä rakkautta ja tarkoituksen tunnetta. Pienet onnistumiset ja jonkun ihmisen myönteinen palaute. Sillä hetkellä tuntuu, että ehkä asiat ei olekaan ihan niin huonosti, kuin tuntuu, ehkä on vielä jotain toivoa. Tiedän, että pitäisi päästä tuosta myrkyllisestä suhteesta kokonaan eroon niin voisi jotenkin vielä yrittää aloittaa toisenlaisen elämän ja ehkä jotain hyviä asioita voisi palautua elämään. Jaksamista sinulle, ei todellakaan elämä ole helppoa, yritetään kuitenkin vaikka hetki ja päivä kerrallaan! 

- N47-