Ihmisarvo ei riipu tulotasosta

On hämmentävää ja surullista, miten kovasanaisesti jotkut ihmiset jaksavat toistella puheita tukieneläteistä ja heidän ajamisestaan pois kaupungeista, aivan kuin ihmisarvo olisi ehdollinen taloudelliselle hyödylle. Onko todella niin vaikeaa pysähtyä ja miettiä hetki, millainen yhteiskunta olisi ilman hyvinvointivaltion periaatteita? Ilman turvaverkkoja, jotka kantavat silloin, kun elämä murentaa alta?

Suomi on maa, jonka perusarvoihin kuuluu se, että jokaisella ihmisellä on oikeus ihmisarvoiseen elämään, ei vain niillä, jotka ovat työkykyisiä tai hyväosaisia, vaan ihan jokaisella. Työttömyys, sairaus, mielenterveysongelmat, lapsuudesta kumpuavat haavat, nämä eivät ole valintoja. Ne ovat usein seurausta olosuhteista, joita ei voi yksin hallita. Silti moni täällä puhuu ihmisistä kuin he olisivat vain kuluerä, vailla arvoa.

Harva tukienelätti elää kaupungissa yksin tai irrallaan, heillä on perheitä, ystäviä, yhteisöjä. He ovat osa elävää, monimuotoista kaupunkia. Ajatus siitä, että heidät tulisi siirtää jonnekin pois tieltä, on paitsi epäinhimillinen, myös täysin kestämätön, eettisesti ja yhteiskunnallisesti.

Kysynkin: pysähdyttekö koskaan miettimään miksi joku tarvitsee tukea? Miksi toisella elämä on sujunut, ja toisella ei? Emme kaikki aloita samalta viivalta. Eikä työnteon tulisi olla ainoa mittari ihmisarvolle. Elämässä voi olla monia tarkoituksia, huolenpitoa, selviytymistä, hyvyyttä. Onko se vähempiarvoista, jos ei näy palkkalaskelmassa?

Hyvinvointivaltio ei ole heikkous. Se on vahvuus. Se kertoo, että haluamme pitää huolta myös niistä, joiden ääni ei muuten kuuluisi. Se kertoo, että ymmärrämme yhteiskunnan olevan enemmän kuin yksilöiden kilpailukenttä,  se on yhteisö, jossa jokainen on tärkeä. Myös ne, joiden elämä ei näytä ulospäin täydelliseltä.

Joskus rehellisimmin elää se, joka ei mittaa arvoaan saavutuksilla, vaan sillä, että ei koskaan lakkaa olemasta inhimillinen, itseään ja muita kohtaan.

Lopulta meistä kukaan ei kuitenkaan ole mitään. Ei koskaan toista parempi.