Miten joku voi parantua terapiassa?

Terapian avulla sain työkalut muuttaa koko arki ja elämä sellaiseksi kuin halusin.

Itselle oli "paranemista" se, että aloin nauttia elämästäni vaikka se vaatikin uhrauksia, itkua sekä pelkojen ja kivun läpi elämistä. Terapeutti oli ohjaajani näistä läpi

Vierailija kirjoitti:

Terapian avulla sain työkalut muuttaa koko arki ja elämä sellaiseksi kuin halusin.

Itselle oli "paranemista" se, että aloin nauttia elämästäni vaikka se vaatikin uhrauksia, itkua sekä pelkojen ja kivun läpi elämistä. Terapeutti oli ohjaajani näistä läpi

Parhaimmillaan se menee näin, että terapiasta saa tämän hyödyn

En usko, että terapia yksin "parantaa", etenkään jos vahinko on ollut jo elämänmittainen. Jos syntyi hulluuteen ja kasvoi siinä. Itse asiassa juuri itsekin olen tässä vollottanut (kuinka sattuikaan tämä ketju juuri nyt kohdalle) että parikymmentä vuotta tässä yritetty toipua ja taas/edelleen maataan paskassa, kun ei enää jaksa edes ryömiä... Ajattelen, että tämä on loppuelämän homma. Terapiasta saa/sai jotain, ehkä se auttoi vähän eteenpäin tai vain jaksamaan juuri sillä hetkellä, ehkä siellä oppi keinoja, joista on apua myöhemmässä vaiheessa elämää... Kunhan jaksaa jatkaa (vaikka tauonkin jälkeen), pysyy läsnä, ei hylkää itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos terapia on hyvin terapeuttijohtoista ja -keskeistä taikka kovin teoreettista, asiakas jää helposti ilman käytännön toimintamalleja ja taitoja, joita terapiassa voisi oppia. Pelkkä itsereflektio ja asioiden ymmärtäminen, pohdinta ja selittäminen kantavat tiettyyn pisteeseen saakka, mutta vain konkreettiset elämäntapamuutokset kantavat eteenpäin. Tällaisia muutoksia puolestaan ei voi tehdä jos ei opi mitään uutta käytänössä.

Terapia auttaa keventämään ihmismielen taakkaa, siis puhuminen. Monilla taakka kasvaa yliäyräittein, jolloin "räjähtäminen" on luonnollinen reaktio. Terapia keventää tätä takkaa, joilloin resilienssi parantuu.

Olen samaa mieltä tästä, mutta osalle terapian tarvitsijoista pelkkä mielen keventäminen ei riitä kokonaistilanteen parantamiseksi, koska elämässä ja elämäntavassa on muutakin hankaluutta kuin puhumalla purettavissa oleva henkinen taakka. Veikkaisin että ap kuvauksensa perusteella kuuluu tähän ryhmään, muutoin hän olisi ehkä jo kokenut terapiasta jotain hyötyneensä, sillä useimmissa terapioissa kuitenkin pääasiassa keskustellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia auttoi jaksamaan eteenpäin. Masennuksen aiheuttajien poistuminen mun elämästä auttoi paranemaan.

Mutta kun masennuksen aiheuttajat poistaakseen pitäisi ensin saada itsensä kuntoon. Tulla kohtuu hyväitsetuntoiseksi, sosiaalisesti kyvykkäämmäksi, reippaammaksi jne. Muutoin vaan jatkuu ikisinkun, yksinäisen, työttömän/pätkätyöläisen kehä.

Oikeastaan tosi monella masennuksen aiheuttajat ovat myös somaattisin ja konkreettisin keinoin korjattavissa (uni/lepo/rentoutuminen/ kehotietoisuusharjoitukset, laadukas ravinto, riittävä fyysinen ja sosiaalinen aktiivisuus). Ei kukaan pysty ilmasta pieraisemaan itselleen parempaa itsetuntoa, mutta jos esim aloitat uuden harrastuksen jossa viihdyt ja tapaat muita ihmisiä, luultavasti tällä on positiivinen vaikutus omakuvaan ja itsetuntoon. Kynnys uuden tekemiselle on alkuun todella korkea, mutta se kynnys on ylitettävä, jos haluaa muutosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapia auttoi jaksamaan eteenpäin. Masennuksen aiheuttajien poistuminen mun elämästä auttoi paranemaan.

Mutta kun masennuksen aiheuttajat poistaakseen pitäisi ensin saada itsensä kuntoon. Tulla kohtuu hyväitsetuntoiseksi, sosiaalisesti kyvykkäämmäksi, reippaammaksi jne. Muutoin vaan jatkuu ikisinkun, yksinäisen, työttömän/pätkätyöläisen kehä.

Eikös tuo ole jo maagista ajattelua kuvitella, että terapia tuo ihmisen elämään automaattisesti kaikkia noita asioita? Vaikka sinulla olisi maailman paras itsetunto, tai olisit sosiaalinen, kaikki eivät tule pitämään sinusta eikä kaikki asiat aina menemään haluamallasi tavalla. Vaikka olisi hyvä työpaikka, senkin voi aina menettää, tai esimies vaihtuu ja uusi esimies jostain syystä inhoaakin sinua, koska pärstäkerroin, tai muuta vastaavaa. Mitäs sitten? Taas terapiaan? Ei mikään terapia maailmassa voi antaa takuuta siitä, että ihmisestä tulee menestynyt, rakastettu ja arvostettu. Osa niistäkin ihmisistä, jotka on kaikkea tuota, on onnettomia ja syö mielialalääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että terapia yksin "parantaa", etenkään jos vahinko on ollut jo elämänmittainen. Jos syntyi hulluuteen ja kasvoi siinä. Itse asiassa juuri itsekin olen tässä vollottanut (kuinka sattuikaan tämä ketju juuri nyt kohdalle) että parikymmentä vuotta tässä yritetty toipua ja taas/edelleen maataan paskassa, kun ei enää jaksa edes ryömiä... Ajattelen, että tämä on loppuelämän homma. Terapiasta saa/sai jotain, ehkä se auttoi vähän eteenpäin tai vain jaksamaan juuri sillä hetkellä, ehkä siellä oppi keinoja, joista on apua myöhemmässä vaiheessa elämää... Kunhan jaksaa jatkaa (vaikka tauonkin jälkeen), pysyy läsnä, ei hylkää itseään.

Toisesta ihmisestä välittäminen on isossa roolissa. Tämä siis lähtee jo kasvatuksesta, että välittääkö vanhemmat lapsistaan. Jos lapsia ei jätetä heitteille niin sitten vältetään jo Tampereen kouluturman kaltaiset tilanteet. Tampereen tapauksessa nuori on ilmeisesti jätetty omilleen ja purki pahaa oloaan ylilyönnin kautta.