Uskovan ystävä & keskustelun mahdottomuus

Ehkä hän puhuu Humalasta kokoajan

Perinteinen luterilainen usko perustuu juuri siihen, minkä sanoitkin: vastuu siirretään jonnekin muualle. Se helpottaa oloa, kun voi luottaa siihen, että joku itseä isompi kannattelee. Mutta jos ei usko siihen, voi tosiaan tuntua raskaalta kuunnella tuota samaa mantraa joka kerta. Ehkä ystävälle voisi heittää mietittäväksi, että antaako Jumala sellaiselle jotain hyvää, joka passiivisesti vain odottaa sen hyvän tulemista? Itse uskon universumiin: se antaa juuri sitä, mitä manifestoit. Jos vain odotat tekemättä mitään, saat odottaa koko ikäsi. Universumi antaa juuri sitä, mitä lähetät itse ulospäin. Jos kaipaan uutta työpaikkaa, rukoilun lisäksi etsin itsekin niitä paikkoja, laitan sanaa kiertämään jne. Universumi kyllä sitten antaa vinkkejä, että kokeileppa kysyä täältä.

Tapauskovaisen on hankala tai mahdoton ymmärtää, mistä on kyse, kun toinen vastaa kaikkeen uskolla. Itselläni on vahva ja vankkumaton uskonto/elämänkatsomus, joka ulottuu pidemmälle kuin "uskon ukkelin katsovan minua pilven reunalta". Se, kun selittää kaiken uskolla tarkoittaa sitä, että on uskossaan niin varma, että tietää kyseessä olevan korkeamman voiman (tai mihin nyt uskookaan) aikaansaama asia. Sitä "tietoa" ei voi selittää sellaiselle, joka ei "tiedä". Ongelma tässä kuitenkin on, että tuollainen puhe ei resonoi tippaakaan ihmisellä, joka ei ole samassa tilassa tai "tiedossa". Itse huomaan monesti ajattelevani, että "hitsi kun voisin vaan laukoa totuuksiani ja kertoa miten maailman oikeasti toimii", mutta koska minulla on käytöstavat ja myös ymmärrän, ettei keskustelukumppani ole vastaanottavainen mun uskolöpinöille, keskustelemme asiasta maallisemmin. Muistan erittäin hyvin ajan ennen "valaistumistani", joten osaan keskustella myös sillä tasolla ilman, että teen uskostani keskipisteen.

Todennäköisesti ap:n ystävä on ihan oikeasti uskossa ja "tietää" asioiden menevän jollakin tavalla, mutta ei kuitenkaan osaa ottaa toista eri tavalla elämää katsovaa ihmistä huomioon tai ymmärrä, että toinen ei koskaan tule valaistumaan vain hänen sanoistaan. Ehkä teidän tiet on erkanemassa, sekin on ok.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hän puhuu Humalasta kokoajan

Tätä minäkin epäilen. Ap, mikä on kuulosi laita? Onko kaveri kömpelö, sammaltaako puhe?

Oikeasti sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Sanot suoraan ystävällesi tästä vastuun siirrosta, joka on todella rasittava tapa. Tai hankit uusia ystäviä, jotka ottavat sinut ihmisenä. Se on ihan ok että uskot jumalaasi, mutta on ihmisiä, kuten ystäväsi, joilla siitä uskonnosta tule elämän keskipiste ja heidän kanssaan ei oikeasti voi keskustella kuvailemastasi syystä. Kaikkien kanssa ei voi ystävä koko elämää, koska ihmiset muuttuvat, eikä se ole tarkoituskaan. 

-ateisti

Insha'Allah.

Ensimmäisenä tuli huoli hänen lapsistaan. Jos he kaipaisivat aitoa kohtaamista, pakeneeko vanhempi jumalansa taakse silloinkin ja jättää lapsen selviämään yksin ongelmansa kanssa? Jos näin on, kyseinen ihminen ei selvästikään kykene olemaan vanhmpi. Onko hänen puolesta aina joku tehnyt kaiken, eli hän ei ole joutunut koskaan ottamaan mitään vastuuta mistään? Nyt kun pitäisi olla vastuussa omasta jälkikasvustaan, hän ei siihen pystykään vaan pakenee?

Luultavasti parhaiten tilannetta autattaisi se, että sinä alat puhumaan ystävällesi kuinka sinä rukoilet hänen puolestaan koska hän on hukannut itsensä. Jos kysyy tarkennusta, niin vastaa että Jumalan rakkaus kirkastuu vielä hänellekin uudestaan. Se ehkä auttaa häntä muuttamaan itseään.

Toinen vaihtoehto olisi psykoosilääkitys, mutta ne eivät oikeasti veisi ongelmaa pois. Hän ehkä lakkaisi puhumasta Jumalasta, mutta ei hän yhäkään pysty kohtaamaan aidosti ketään, joten ennemmin luottaisin Jumalan voimaan muuttaa häntä. Itse en ole uskovainen, mutta ihmisen kykyyn muuttaa itseään jonkun asian vuoksi on asia joka on olemassa.

Voi myös olla että hän on sairastunut masennukseen tai joku muu häikkä. Silloin kyse ei ole uskon syvenemisestä, vaan jälleen itsensä hukkaamisesta. Hän voi olla jopa ADHD jolla ei dopamiinituotanto toimi ja uudenlaisen vastuun (vanhemmuuden) myötä hän ei pysty elämään niin että dopamiinipiikkejä tulisi tasaisesti, jolloin välttelykäytös kaiken ei-kivan tekemiseen on ottanut niin paljon kierroksia että se on tullut kunnolla näkyväksi. Koska lapsettomaan elämään paluu ei ole mahdollista vielä pitkään aikaan, niin lääkitys olisi se mitä pitäisi kokeilla, JOS hänellä todettaisiin ADHD.

Se on sitten oma asiansa saako häntä mitenkään lääkärille. Varmaan tulisi muitakin vaihtoehtoja mieleen, miksi hän on nykyään mitä on, mutta varsinaisen syyn selvittämiseen tarvitaan ihan ammattilaista häntä tutkimaan. Rukoile että saisit vihjeen miten ohjata ystävääsi löytämään itsensä taas. Vaikka en yhäkään ole uskovainen, luotan kyllä aivoihisi että ne saavat uskosi kautta ymmärryksen miten toimia.

Ehkä täytyy ottaa asia puheeksi. En halua loukata ystävääni, ja aidosti myös kunnioitan hänen vakaumustaan. On hienoa, jos ihminen löytää oman näköisen polkunsa jossa kokee olonsa hyväksi.

Silti tuntuu surulliselta, kun vuosien ihmissuhde tuntuu valuvan hiekan tavoin sormien väleistä maahan, kun juurikin se vuosia yhteinen asia - vastavuoroinen keskustelu - jää pois.

Ap