Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tunnetko nuoria leskiä - miten suhtaudut?
24.05.2025 |
Osaatko asettua lesken asemaan? Ymmärrätkö lesken surun, vaikka se ei näkyisi päälle päin? Löytyykö empatiakykyä, kun leski yrittää jatkaa elämäänsä suuresta menetyksestään huolimatta?
Vai oletko se tuomitseva pahansuopa ihminen, joka lyö lyötyä ja yrittää määrätä sen, miten lesken pitäisi ilmaista suruaan, milloin leski saa jatkaa elämäänsä ja saako yrittää sitä koskaan.
Tiedätkö, että suru kulkee mukana koko loppuelämän ajan - joka ikinen päivä. Leski ei unohda rakastaan, vaikka hän nauraa ja iloitsee muiden kanssa. Sydämessä on ikuisesti paikka taivaspuolisolle, vaikka rinnalla kulkisikin jo uusi puoliso. Rakkauden määrä lisääntyy, kun lapsia syntyy lisää. Samoin rakkauden määrä lisääntyy, jos leski löytää uuden elämänkumppanin. Uusi suhde ei poista menetyksen tuskaa ja ikävää taivaspuolisoa kohtaan, mutta se auttaa jatkamaan elämässä eteenpäin ja olemaan jälleen onnellinen. Yllättävän monelle ulkopuoliselle tämä on vaikea asia. Miksi?
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ainakaan ajattele lasteni isästä enää samalla tavalla. Totta kai hän oli rakas, mutta hänen kuolemastaan on jo vuosia aikaa enkä osaa ajatella sitä elämä mikä meillä olisi voinut olla, olin 27-vuotias hänen kuollessaan, nyt tilanne on ihan erilainen ja ihan hyvä.
Olin teini-ikäsienä iloinen kun isä löysi uuden kumppanin jäätyään yksin.
Tunnen/olen tuntenut neljä nuorta leskeä. Ihan tavallisen oloista elämää lastensa kanssa ovat suruajan jälkeen eläneet ja osa löytäneet uudet kumppanit aila nopeasti. Yksi jäi yksin loppuelämäkseen, oli sellainen pidättyvä ihminen, eikä varmaan edes halunnut uutta kumppania elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen/olen tuntenut neljä nuorta leskeä. Ihan tavallisen oloista elämää lastensa kanssa ovat suruajan jälkeen eläneet ja osa löytäneet uudet kumppanit aila nopeasti. Yksi jäi yksin loppuelämäkseen, oli sellainen pidättyvä ihminen, eikä varmaan edes halunnut uutta kumppania elämäänsä.
No tää on just sellainen joka ei ymmärrä. Itse olen jäänyt leskeksi mutta uudessa suhteessa. Elämä on hyvää ja tehdään mukavia asioita mutta kyllä kaipaan edesmennyttä. Ei se kuitenkaan näy päällepäin tai ole jokapäiväistä arkea estävä asia. Mutta ei mikään suruaika ole ohi. Suruaika on loppuelämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen/olen tuntenut neljä nuorta leskeä. Ihan tavallisen oloista elämää lastensa kanssa ovat suruajan jälkeen eläneet ja osa löytäneet uudet kumppanit aila nopeasti. Yksi jäi yksin loppuelämäkseen, oli sellainen pidättyvä ihminen, eikä varmaan edes halunnut uutta kumppania elämäänsä.
No tää on just sellainen joka ei ymmärrä. Itse olen jäänyt leskeksi mutta uudessa suhteessa. Elämä on hyvää ja tehdään mukavia asioita mutta kyllä kaipaan edesmennyttä. Ei se kuitenkaan näy päällepäin tai ole jokapäiväistä arkea estävä asia. Mutta ei mikään suruaika ole ohi. Suruaika on loppuelämä.
Sä et ole kaikki lesket. Voit velloa surussasi loppuelämäsi, olla oman elämäsi kuningatar Victoria, mutta sä et tiedä miten muut ihmiset leskeytensä kokee. Puhu vain itsestäsi.
Mummoni oli jäänyt leskeksi kolme kertaa. "Lesken suru on syvä mutta lyhyt" hän vaan totesi, kun hyvin nuori leski löysi uuden kumppanin muutamassa kuukaudessa. Itsepä tiesi, eikä hän muutenkaan kovin tuomitseva ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen/olen tuntenut neljä nuorta leskeä. Ihan tavallisen oloista elämää lastensa kanssa ovat suruajan jälkeen eläneet ja osa löytäneet uudet kumppanit aila nopeasti. Yksi jäi yksin loppuelämäkseen, oli sellainen pidättyvä ihminen, eikä varmaan edes halunnut uutta kumppania elämäänsä.
No tää on just sellainen joka ei ymmärrä. Itse olen jäänyt leskeksi mutta uudessa suhteessa. Elämä on hyvää ja tehdään mukavia asioita mutta kyllä kaipaan edesmennyttä. Ei se kuitenkaan näy päällepäin tai ole jokapäiväistä arkea estävä asia. Mutta ei mikään suruaika ole ohi. Suruaika on loppuelämä.
Eihän nuo ole mitään joko tai asioita. Menetin puolisoni kun ensimmäinen lapsi oli 1v ja osotin toistan. Tutustuin nykyiseen puolisooni kun lapset oli pieniä ja aluksi olimme lähinnä kavereita ja ystäviä, mutta sitten siitä kehittyi parisuhde ja niin edelleen.
En koe enää nykyään eläväni mitään suruaikaa, joskus toki käy mielessä millaista elämä ehkä voisi olla jos lasten isä olisi elossa, mutta ne on sellaisia ohimeneviä ajatuksia liittyen tiettyihin tilanteisiin. En siis enää mitenkään aktiivisesti ajattele lasteni isää elämässäni enkä oikeastaan voi sanoa varsinaisesti kaipaavani häntä.
Alue: Aihe vapaa
Hyvä kirjoitus.