Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joiden mies on johtavassa asemassa, aina poissa ja stressaantunut ja kotielämä ihan syvältä?
20.03.2007 |
Mieheni on suuren yrityksen johdossa, nuorena noussut asemaansa ja paineet ovat kovat. Tekee töitä 10-16 h/vrk ja illalla ihan puhki ja pihalla kun tulee kotiin. Vajoaisi Hesarin ja muiden lehtien taakse jos vaan antaisin luvan... Kiukuttelee mulle ja lapsille ja on jatkuvasti poissaoleva. Ei ehdi enää harrastamaan mitään eikä ole innostunut edes kavereiden tapaamisesta kun on niin väsynyt. Kotityöt tai niiden organisointi on kokonaan mun vastuulla ja mies on ihan pihalla lasten asioista. Käyn itse myös vaativassa työssä, mutta en miehen työn takia voi koskaan tehdä ylitöitä koska lasten haku on aina mun vastuulla.
Itselle alkaa pikkuhiljaa riittää tämä elämäntapa. Taloudellisesti kaikki hyvin mutta kovasti haluaisin mieheltäni huomiota ja osallistumista,yhteistä aikaa ja kivoja hetkiä. Olen kyllästynyt olemaan vain kodin ylläpitäjä ja pakollinen paha joka nalkuttaa jo ennestään stressaantuneelle miehelle. Toisaalta en tiedä mitä mies voisi tehdä tilanteelleen koska tiedän että töitä ja vastuuta on liikaa mutta ei hän ikipäivänä luopuisi asemastaan.
Onko joku muu vastaavassa tilanteessa? Kuinka kauan olette jaksaneet yksinäistä elämää?
Kommentit (9)
Kyllähän se stressiä pukkaa muillekin kuin miehelle. Varmasti vaikuttaa kaikkien mielialaan ja ilmapiiriin. Tarvitaan jotain todella pysäyttävää ennen kuin mies ymmärtää tilanteen todellisuudessa esim. sairastuminen työn vuoksi tms. Toivottavasti niin teillä kuin meillä muillakin tilanne paranisi jo varhaisemmassa vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eräs tuttava parhaassa työiässä oleva lapsen isä kuoli, valitettavasti, syöpään.
Kaikilla kauhea kiire ja tällä isälläkin jäi paljon kesken... Mutta...
Elämässä on muutakin kuin työ. On perhe, lapset, ystävät...
Meillä hieman samansuuntainen tilanne, välillä päivät ihan ok, välillä pitkiä. Meillä mies yrittäjä, joten tilanteesta riippuen stressin taso vaihtelee, samoin perheelle jäävä aika.
Meillä on jo kodin/lastenhoitaja (osa-aikainen) joka mahdollistaa sen, että edes mä jaksan nauttia ihanista lapsistani ja olla heidän kanssaan. Mutta mieheni kanssa on niin mahdotonta edes yrittää sopia mitään kun aikataulut venyy ja paukkuu ja aina tulee jotain äkillistä. Ja sitten kun ollaan kaksin se puhuu pälpättää työasioitaan 2 h putkeen...
Eilen valitin sille taas tästä ja sain ainoastaan aikaiseksi raivarin sille... Eihän se tavallaan tilanteelleen mitään voi, mutta mäkään en jaksa loputtomiin olla fyysisesti ja henkisesti näin yksin ja kattoa kun lapset välillä itkee isänsä perään ja sit kun se on kotona, varovat suututtamasta millään kun se on niin kiukkuinen.
Huomaan kaipaavani niin paljon läheisyyttä ja romanssia, että työpaikan miehet ovat alkaneet kiinnostaa. Olen aika periaatteellinen ihminen enkä ole koskaan pettänyt miestäni. Nyt tuntuu siltä että ei tästä voi ikinä enää tulla normaalia parisuhdetta koska mieheni priorisoi aina työhönsä Leikittelen ajatuksella että otan nuoren rakastajan itselleni täältä töistä : )
Tavallaan koen että olen yksinhuoltaja kun mies ei osallistu elämäämme juuri ollenkaan. Olen miettinyt että miten elämä juuri eroaisi tästä jos me erottaisiin? Mies sais rauhassa tehdä töitä kaikki viikot, näkisi lapsia (joita rakastaa tosi paljon ja on kyllä ihana isä silloin kun ei ole väsynyt ja stressiä) ainakin viikonloppuisin. Tilannehan olisi ihan sama kuin nyttenkin? Ainoa että mun ei tarviis haaveilla saavani joskus takaisin vielä sen huomion ja yhteisen ajan mitä meillä oli vuosia sitten. Voisin sitten oikeasti tapailla jota kuta muutakin ihmistä...
Mutta sanokaa nyt viisaammat: pitääkö ihmisen jaksaa tällaista elämää? Tiedän, että moni pinnallisempi ihminen on kateellinen elintasostamme, mutta se ei todellakaan riitä pitämään mua onnellisena.
Mikään bruttotulo ei korvaa sitä että saa jakaa perheen onnen. Kukaan ei ole orvaamaton työssään. Kyllä työnantaja (tai yrittäjällä asiakkaat) tajuaa sen että välillä on päästävä pois oravanpyörästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ihan hullu työnarkomaani ja aina töissä, viikonloppuisin ja iltaisin kanssa ja ihan missä vaan jos vain jotain keksii. Tuollaista se sitten on heidänkin perhe-elämänsä varmaan :( Toivotan teille voimia... Tuollaisen persoonan kanssa on todella vaikeaa olla töissäkin, sillä sitä ymmärrystähän ei löydy sitten yhtään jos kyse on alaisen perheasioista, lapsen sairastumisesta tai vaikka hoitovapaan pitämisestä.
Silloin ollaan polleeta kun rahasta puhutaan, mutta kun on kyse siitä, mitä se raha maksaakaan ollaan niin uhria..
Maksakaa niille lapsillenne hoitajat! Ei voi saada 6000 ¿ kuukausipalkkaa olematta pikkasen enemmän vastuussa ja töissä kuin normaali tallaaja..
Joko mies ottaa loparit ja saatte hommanne pelaamaan ja opettelette elämään ilman järkyttävää rahamäärää.. tai sitten sanotte heippa! lastenne kasvatukselle ja palkkaatte hoitajia ja siivoojia..
Ja turha sanoa, ettei ole varaa jäädä pois töistä.. Näköjään ois..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä sama tilanne ja myös tiuskimista kotona. Työuupumus ja perfektionismi kuvaavat hyvin ainakin meidän oloja.
Tein päivällä melkein samasta aiheesta Eroanko työnarkomaanista -aloituksen. Tunnen itse olevani aivan umpikujassa. Varsinkin surettaa meidän esikoispoika, joka suorastaan kerjää isänsä huomiota mutta ei juuri saa vastakaikua. Olen nyt hoitovapaalla ja hirvittää, miten tämä meidän yhtälö toimii, kun palaan kesän jälkeen töihin. Itsellänikin on vastuuta ja alaisia.