Missä asioissa tai tilanteissa neurotyypilliset ja neuroepätyypilliset yleensä eroavat eniten toisistaan?

Minä (autisti, pärjään yhteiskunnassa ja omillani) kysyn ja selitän asiat, erityisesti väärinymmärrysten välttämiseksi. Haluan, että asiat tehdään kerralla niin hyvin kuin mahdollista, eikä summamutikassa. Törmään neurotyypillisten kanssa joskus siihen, että esimerkiksi töissä ei selvitetä asiaa valmiiksi vaan lähdetään hutkien sotaan ja sitten tulee sutta ja sekundaa, joka pitää korjata. Eräässä työpaikassa asiakkaalta ei olisi edes saanut kysyä tarkentavia kysymyksiä tyyliin asiakas haluaa glitteriä hääpukuun ja minä haluan tietää mihin kohtaan, paljonko, miten pitkälle matkalle ja onko glitterin värillä väliä. Ei kun vaan hutkimaan sitä glitteriä hääpukuun suunnilleen siihen kohtaan, josta asiakas mainitsi :D

Toinen on se, että jos teen virheen tai erehdyn, selitän miten päädyin tähän virheeseen. Jotkut neurotyypilliset suuttuvat tästä, koska kokevat minun keksivän tekosyitä tai yrittävän selittää mustaa valkoiseksi. Minä vaan yritän avata syitä siihen, että näin pääsi käymään.

Töissä minusta pitävät pomot ja asiakkaat. Saan pelkästään kehuja ja läpäisen myös sokkona työpaikalle tehtävät koetestit asiakaspalvelusta ja työn laadusta. 

Kukaan ei kuitenkaan palkkaa minua pidemmäksi aikaa, koska en ole kahvitaukoturisija tai hyvän pöhinän tyyppi. Erityisen syntistä tämä on siksi, että olen nainen ja minun pitäisi luonnollisesti osata olla sosiaalinen ja ymmärtää sanattomia ryhmäkäyttäytymissääntöjä.

T: taas kerran työtön

Minä, autisti: Kauanko aiot viipyä? (suomeksi = kauanko aiot viipyä, tiedän aikatauluista)

Neurotyypillinen vieras: Ai se haluaa, että lähden nyt kotiin. Onpa töykeää!

Minä, autisti: Otatko kahvia? (suomeksi = otatko kahvia?)

Neurotyypillinen: Ei minun takia tarvitse keittää (suomeksi = kyllä kiitos)

Minä: Selvä (= vieras ei halua kahvia, en keitä)

Neurotyypillinen: Onpas se töykeä, ei edes kahvia tarjoa!

Minä, autisti: Pidin tästä elokuvasta (suomeksi = pidin tästä elokuvasta, haluan kertoa tämän iloisen asian sinulle)

Neurotyypillinen: Minä en välittänyt siitä (suomeksi = keskustelemme tästä elokuvasta neutraalisti)

Minä: Ai, eli minun leffamaku on huono ja leffa tyhmä (suomeksi = toinen arvostelee minua ja makuani, en halua keskustella tästä aiheesta)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Normaalit ihmiset ovat kohteliaita ja empaattisia. Autistivammaisilta puuttuu kyky empatiaan muita ihmisiä kohtaan sekä heidät on jo kotona opetettu siihen etteivät käytöstavat koske heitä. 

Oletpa vähä-älyisen oloinen mulkvisti. Ime paskaa

pilli meni tukkoon ensi imauksella ja kokeile sinä nyt puolestani. Paskanimun suuri grandmaster.

Vierailija kirjoitti:

Miksi nykyään on niin paljon erilaisia "kirjolla" olijoita ja psyykkisiä ongelmia? 1970-luvulla oli harvinaista, jos luokassa oli joku poikkeava. Hänet siirrettiin sitten apukouluun. Ei voi johtua vaan diagnoosien puutteesta, koska silloin ei ilmennyt mitään ongelmia. Eikä ollut kiusaamista eikä häiriökäytöstä kuin hyvin harvoin.

Mä olen aikuisena diagnosoitu työuupumuksen tutkimisen yhteydessä aspergeriksi ja ADD:ksi. Olin sitä jo lapsenakin, mutta koska kaltaiseni ei ollut kenellekään vaivaksi, ei asiaan puututtu mitekään. Siellä minä haaveilin kokonaisia uusia maailmoita pulpetin takana, ihan hiljaa ja rauhassa. En ollut mitenkään omituisen oloinen muuten, paitsi että tykkäsin olla itsekseni enkä niin hakeutunut muiden lasten seuraan. Sitäkin pidettiin silloin 1970-1980-luvulla ihan normaalina, että ihmisiä nyt vaan on erilaisia luonteita, jotkut on yksinäisiä pohdiskelijoita, toiset sosiaalisempia. 

Yhteiskunta on rakennettu neurotyypillisille, joten eroavat niin lukemattomissa asioissa että mahdoton vastata. Enkä siis valita, toki enemmistöä huomioimalla saadaan toimivammat systeemit. Kiva bonus, että nykyään otetaan meitäkin enemmän huomioon.

T. Nepsy

https://kaksplus.fi/vanhemmuus/minun-tarinani/robert-jaksoi-yksinaisyyt…

Robert jaksoi yksinäisyyttä 15 vuotta Nyt hänen äitinsä kertoo tarinan erityislapsesta, jolla ei ollut yhtään ystävää

Marian poika teki itsemurhan vain 15-vuotiaana. Kuoleman jälkeen löydetyt kuvat ja tekstit paljastivat lohduttoman todellisuuden.

Vierailija kirjoitti:

https://kaksplus.fi/vanhemmuus/minun-tarinani/robert-jaksoi-yksinaisyyt…

Robert jaksoi yksinäisyyttä 15 vuotta - Nyt hänen äitinsä kertoo tarinan erityislapsesta, jolla ei ollut yhtään ystävää

Marian poika teki itsemurhan vain 15-vuotiaana. Kuoleman jälkeen löydetyt kuvat ja tekstit paljastivat lohduttoman todellisuuden.

Surullista :(  tämän takia on erityisen tärkeää lisätä tietoisuutta neuroepätyypillisyydestä ja erilaisuuden hyväksymisestä.