Opettaja sanoi ettei minulla ole syytä huoleen. Mutta en tunne enää omaa lastani.

Poika on kahdeksannella luokalla. Ennen hän oli vilkas, jopa liiankin, mutta kuitenkin sellainen, josta opettajat sanoivat että ajattelee omalla tavallaan. Nyt hän ei sano juuri mitään. Istuu huppu päässä koko illan, tulee koulusta ja katoaa huoneeseensa. Yritän kysyä, mitä kuuluu. Saan olankohautuksen. Joskus en edes sitä.

Yhtenä aamuna löysin hänen vihkonsa. Oli raapustanut sivun reunaan että ketään ei oikeasti kiinnosta, eikä ole koskaan kiinnostanut. En tiedä oliko se vain hetken purkaus vai jotain syvempää. Laitoin viestin opettajalle. Vastaus tuli neljän päivän päästä. Ei huolta. Käyttäytyy rauhallisesti. Ei ole antanut syytä erityiseen huoleen.

Siltäkö syrjäytyminen näyttää nykyään? Ei mitään selkeää tapahtumaa, ei rikosta, ei räjähdystä. Vain hitaasti vetäytyvä lapsi, jota kukaan ei huomaa ennen kuin on liian myöhäistä. Tuntuu että jos ei ole huutava tai väkivaltainen, ei mahdu enää mukaan mihinkään tukitoimiin.

Sanovat että pitää antaa tilaa ja olla tukena. Mutta entä jos ei enää löydä tietä takaisin edes siihen hetkeen, jolloin kaikki ei vielä ollut näin hiljaista?