Opettaja sanoi ettei minulla ole syytä huoleen. Mutta en tunne enää omaa lastani.

Oletko lapsen kanssa ottanut puheeksi, että olet huolissaan hänestä?

Tyypillinen murrosikäinen. Ei mitään tekemistä syrjäytymisen kanssa, eikä mitenkään huolestuttavaa. Pidätte vaan huolen, että koulunsa hoitaa, niin kyllä se siitä taas. Mihinkään tukitoimiin ei tuollaisen takia ole tarvetta.

Kuulostaa masennukselta. En tiedä miksi opettaja olisi auktoriteetti tuossa asiassa, hänellä on 20 muutakin oppilasta. Keskustele mielummin lapsen isän tai muiden läheisten kanssa. Ja tietenkin sen lapsesi kanssa. Vaikka ei vastaisi mitään anna ymmärtää, että aikuisilta saa apua ja tukea. 

Se poika on teini. Hänen kehitysvaiheensa on teistä vanhemmista ja kodista itsenäistyminen. Se ei ole henkisesti helppoa, mutta se on tarpeellista. Koska tuonikäinen ei vielä muuta minnekään pois, sitä eriytymistä tehdään henkisellä tasolla juuri noin, vetäydytään joko omiin oloihin tai ekstrovertimmat kavereiden kanssa viihtymiseen (tosin jotkut ekstrovertitkin teininä haluaa olla lähinnä omissa oloissaan). Se on teinille tavallaan kipeää aikaa myös, mutta se kuuluu asiaan, eikä siitä pidä "hössöttää". Kasvaminen sattuu, niin se on.

Voitte toki ilmaista teinille, että olette huolissanne, ja että teille voi aina puhua jos on jotain. Mutta voipi olla ettei nappaa, koska juurikin se mihin luonnollinen kehitys iän takia häntä työntää, on irti vanhemmista. 

Olisiko varhainen dementia jos et tunne lastasi??

Sinä tunnet oman lapsesi. Ei se opettaja näe häntä kuin harvakseltaan, ja katsoo asiaa lähinnä koulun näkökulmasta, eli jos ei aiheuta häiriötä, ei hänen näkökulmastaan ole syytä huoleen. Eli luota omaan vaistoosi.

"Sanovat että pitää antaa tilaa ja olla tukena. Mutta entä jos ei enää löydä tietä takaisin edes siihen hetkeen, jolloin kaikki ei vielä ollut näin hiljaista?"

Ei tuollaisia kannata murehtia. Teini-ikä menee ohi, ennemmin tai myöhemmin. Katsotte että hoitaa koulunsa, ja ettei mene ns. huonoille teille eli päihteiden pariin, niin kyllä se todennäköisyys on hyvin pieni että mitään syrjäytymistä tuosta pysyvämmin olisi tulossa. Juuri tuo "antaa tilaa" on minusta viisasta. Teini-iässä on muutenkin hämmennys siitä, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu, ja jos vanhemmatkin käyttäytyy kuin se olisi joku epänormaali ongelma, niin ei se hyvää tee.

Ei se opettaja ole mikään psykologi. Eli jos lapsen mieliala huolettaa, niin yhteys kouluterveydenhuoltoon.

Ei hän ole syrjäytynyt, jos käy koulussa, mutta masentunut voi kyllä hyvin olla. Onko kavereita? Entä harrastuksia? 

Vierailija kirjoitti:

Sinä tunnet oman lapsesi. Ei se opettaja näe häntä kuin harvakseltaan, ja katsoo asiaa lähinnä koulun näkökulmasta, eli jos ei aiheuta häiriötä, ei hänen näkökulmastaan ole syytä huoleen. Eli luota omaan vaistoosi.

Toisaalta jotkut vanhemmat huolestuu muuten vaan ihan liikaa. Esim. mun äiti raahasi mua ties minne psykologille ja minne, vain koska mulla oli teini-ikä enkä ollut enää heille yhtä avoin enkä innostunut samoista jutuista kuin ennen. Minä tein selväksi myös koulupsykologilla, että mä vaan haluan olla rauhassa, enkä ole masentunut. Se sentään onneksi ymmärsi, että olin teini joka halusi vaan vähän tilaa ja rauhaa. Mutta äiti hössötti ja yritti väkisin saada innostumaan lasten jutuista ja samanlaista suhdetta häneen kuin ennen. Mutta eihän se suhde voi samanlainen olla, kun toinen on kasvamassa kohti aikuisuutta, siinä on lapsen ja aikuisen suhde vähitellen muuttumassa kahden aikuisen ihmissuhteeksi.

Olen varma, että kaikki te, jotka kehotatte antamaan nuorelle tilaa ja omaa aikaa, olette oikeassa. Kuitenkin tästä keskustelusta puuttuu yksi asia kokonaan: teinin kasvatus. Mielestäni teinin on vastattava, jos häneltä kysyy, miten menee. Olankohautus - eikä sekään aina - ei ole vastaus. Myöskään jatkuva  omassa huoneessa istuminen ei ole okei, sillä kun asuu yhdessä muiden kanssa, on tehtävä oma osuutensa kotihommista. Se on sitä tavallista arkea, jossa rajoista ja säännöistä pidetään kiinni. Se on tärkeää!

Älylaitteet ja muut vempaimet pois, huoneesta ovi myös, kunnes alkaa sosiaalisuus maistumaan. 

Ja opettajan pitäisi tehdä mitä? Opettajan tehtävänä on opettaa, ei olla koulukuraattorina tai psykologina tai mielenterveyspalveluiden tarjoajana.

Näytätkö kenties muutakin huomiota lapselle, kuin pelkästään kysymällä perinteisen "miten menee?" ja jos ei tule vastausta, niin jätät siihen?

Teinit on tollasia.

Very valid worries. Does your child have any hobbies where he could connect with peers and express himself? Like theatre groups or other expressive arts activities? If he is scribbling maybe some kind of writing or poetry groups. Of course the teachers should also be able to provide these opportunities but the problem at schools is that they don't have resource for such individual focus. 

Me käydään vaikka kasvion kasveja keräilemässä metsässä kävellen. Siinä tulee juteltua kaikenlaista samalla. Toinen on sitten kahdestaan mökillä yönyli reissut. ei tarvi tehdä mitään. lähinnä istuskellaan ja katsellaan ikkunasta. Samalla tulee puhuttua kaikenlaista. Suosittelen.

Kahdeksatta luokkaa pidetään haastavimpana, murrosikä.

Kahden teinin äitinä voin sanoa että tuollaista se on. Välillä ei edes tunne omia lapsiaan ja välillä ollaan niin kuin ennenkin. Nämä vaihtelee ihan päivittäin mutta eniten teinit ovat omissa oloissaan ja se on ihan ok. Teini-iän tarkoitus on ottaa pesäeroa vanhempiin ja se onnistuu vain vetäytymällä omiin oloihin kun poiskaan ei voi vielä muuttaa. Opettajaa kannattaa kuunnella siinä mielessä että he ovat asiantuntijoita teinien kanssa kun he opettavat heitä joka päivä. Sinulla on kokemusta vasta ilmeisesti tästä yhdestä teinistä. 

Vierailija kirjoitti:

Kahdeksatta luokkaa pidetään haastavimpana, murrosikä.

Tämä, meillä oli molemmilla teineillä 8. luokalla haastavaa. Tosin kuopuksella siihen osui vielä korona ja etäkoulu, mikä teki aika ikävän kokonaisuuden.