Onko muilla tällaista kokemusta kaveruudesta?
Että kaveriksi kelpaa vain, jos on aina samaa mieltä, myötäilee toisia ja myös unohtaa itsensä? Pitäisi antaa toisten aina olla oikeassa ja päättää kaikesta. Mulla on jopa kokemus että kaveruus on lopetettu kun en oman elämän raskaan vaiheen takia jaksanutkaan osallistua yhteiseen menoon. Tekee todella varovaiseksi, viitsiikö enää ollakaan ihmisten kanssa.
Kommentit (5)
Elämä opettaa, ei ole ap sulla yhtä oikeaa vastausta, syitä voi olla monia puolin ja toisin
Vierailija kirjoitti:
Elämä opettaa, ei ole ap sulla yhtä oikeaa vastausta, syitä voi olla monia puolin ja toisin
Mitä vastausta? Avaa nyt vähän.
Teininä kaveriporukan mukaan pääsi juuri tuolla tavalla, selän takana puhuttiin sitten pahaa toinen toistaan. Ei kuitenkaan ole normaalia jos oot jo aikuinen, silloin pitäisi olla itsellään ja muilla jo sen verran runsaasti sosiaalisia taitoja että tuollaisesta käytöksestä on pääsy eroon..
Tuollaista on ollut vain joissain harvoissa työpaikoissa, se oli aika turhauttavaa. Omissa kaveripiireissä ollaan avoimia ja ajatuksia vaihdetaan ja eri mieltä saa tosiaan olla. Jos yhdessä tehdään niin yhdessä päätetään. Pitää arvostaa itseään, miksikään lapaseksi ei kannata alistua.
Joskus ala- ja yläasteella oli tuollaista. Sittemmin kaveripiiri on muuttunut ja olen löytänyt erilaisuutta paremmin hyväksyviä kavereita.