Kun olen ollut 8 kk vanha, minut on

enkä ole kuullut, että minua olisi jätetty yksin sairaalaan...

muka voisi olla tosissani?

Eikö teistä tunnu kurjalle, jos tiedätte, että teidät on jätetty ihan pieninä pitkäksi aikaa yksin, eroon vanhemmista? Minä en muista tarkalleen, miten pitkä aika minulla oli ollut tuo sairaalareissu, saattoi olla kaksikin viikkoa, mutta vähintään viikon verran. Kyllä se on vauvalle selkeä hylkäämiskokemus ja ihan varmasti vaikuttaa tavalla tai toisella myöhempään elämään. Jonkinlaista sisäistä turvattomuutta olen aina kokenut, myös aikuisiällä. Sitä vastaan pitää edelleen kamppailla, vaikka se ei varmaan ulospäin niin näykään.



ap

sitä vaikeampi siitä on saada kiinni ja sen " perustavanlaatuisempi" se on, sillä kun traumaattinen kokemus tapahtuu, vauva/lapsi ei jäsennä sitä kielellisesti eikä käsitteellistä sitä. Se voi jäädä muistikuviin selittämättömänä ahdistuksen tunteena.



Ihminen kyllä " muistaa" tällä tavoin asioita, vaikkei tietoisesti osaa niitä sanoiksi pukea. Eli ei se niin mene, että vain sellainen asian minkä muistaa myöhemmin, traumatisoi.

tuollaisen selittämättömän ahdistuksen saisi purettua pois?

Terapiassako? Vai voiko sitä itse jotenkin työstää?



ap

ainakin tulisi tosi kurja olo. Oma äitini kertoo usein kuinka hänet jätettiin yksin sairaalaan pienenä (kuten silloin oli tapana) ja miten se on vaikuttanut hänen elämäänsä.

Uskon täysin, että pienikin voi kokea sellasien suurena hylkäyksenä ja se voi vaikuttaa myöhempäänkin elämään.

elämänsä ensimmäiset kuukaudet tehohoidossa - mietin vain, että se on kuitenkin erilainen tilanne. Vastasyntynyt ei vielä ole luonut sitä tiivistä suhdetta vanhempiin, samalla tavalla kuin 8 kk vanha. Jos sitten 8-kuinen äkkiä viedään pois kotoa, vanhemmat vain piipahtavat katsomassa, suurimmaksi osaksi joutuu olemaan yksin (miten paljon hoitajat siihen aikaan 70-luvulla ovat hoivanneet vauvoja sairaalassa?), niin onhan se aika järkyttävä kokemus varmaan.



ap

Kuulostanko minä siltä, että syyllistäisin vanhempiani ja olisin katkera??



ap

voivathan ne liittyä johonkin ihan muuhunkin, ja ovat kai aika tavalisia. En ole psykologi tms. enkä voi sanoa mitä kannattaisi tehdä.



Itselläni oli selittämätöntä aikaisiin syksyaamuihin liittyvää syvää ahdistuata (siis koin jos jouduin olemaan liikkeellä aamuvarhaisella) ja myöhemmin selvisi, että olin joutunut olemaan yksin pienenä lapsena marraskuuaamuisin, tosin en minään vauvana enää.



6

nyt ihan ymmärrä sua.



ap

tietysti vastasyntynytkin on jo tunteva ihminen, liian jyrkästi varmasti ilmaisin tuon aiemman mielipiteeni, mutta tarkoitin vain sitä, että vauvalla on 8-kuisena jo vakiintunut käsitys äidistä ja isästä, ja jos yhtäkkiä joutuu heistä eroon, niin tottakai se jotenkin vaikuttaa traumaattisesti. Mutta yhtä traumaattinen voi varmasti olla vastasyntyneenkin tilanteessa erilleen joutuminen, eipä silti.



ap

Olet ollut hyvässä turvassa, saanut varmasti tarvitsemaasi hoitoa ja vanhempasi ovat käyneet sinua joka päivä katsomassa.



Jos mut olisi hylätty lapsena viikoksi katuojaan, niin se tuntuisi näin jälkeenpäin varmasti aika kurjalta. Sen sijaan tuollainen sairaalajakso ei kyllä mitenkään jaksa hetkauttaa.

En pidä ollenkaa omituisena ap:n ajatuksia ja tuntemuksia.

Nykyäideistähän tuo kuulostaa ihan järkyttävältä ajatukselta mihin tuskin kukaan suostuisi, mutta onhan tässä kulunutkin jo kolmisenkymmentä vuotta ja käytännöt onneksi muuttuneet.



Minut on äiti jättänyt kaksi-kolmekuisena mummolle pariksi viikoksi lomareissun takia. En edes ollut paljoa viettänyt aikaa mummon kanssa välimatkan takia. Minusta aivan järkyttävää!

Mutta on sen muussakin huomannut, että äitini ei ole oikein osannut olla äiti ja keskinäinen suhteemme on vaikea.

perusturvallissuuden tunnetta mikäli muuten on hyvä ja turvallinen lapsuus. Toki tuon ikäiselle lapselle on vaativaa ja ahdistavaa olla erossa vanhemmistaan, mutta myöhemmät korvaavat kokemukset paikkaavat tilanteen. Vikaa saattaapi olla ap korviesi välissä, mutta ei pelkästään sairaalareissun tiimoilta.

eläpäs nyt liioittele 18 vai kuka sinä olitkaan.

Et näköjään ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitan.



a. Minulla menee elämässä ihan hyvin, olen onnellinen ja haluan elää.

b. En syyllistä vanhempiani enkä ole katkera. Totesin, että sen ajan meininki oli tuo. Eivät vanhempani sille varmasti ole voineet mitään.



MUTTA saa sitä siitä huolimatta tuntea kurjia fiiliksiä. Mielestäni kaikki tunteet ovat sallittuja, ja mulla nyt sattuu aina välillä tulemaan sellainen sisäinen paha olo, vaikka elämässä menisikin ihan kivasti. Arvelen, että se voisi johtua näistä varhaisista kokemuksista.



Miksi en saisi tuntea tunteita??



ap

Vierailija:

Jos mut olisi hylätty lapsena viikoksi katuojaan, niin se tuntuisi näin jälkeenpäin varmasti aika kurjalta. Sen sijaan tuollainen sairaalajakso ei kyllä mitenkään jaksa hetkauttaa.

huolehditaan sairaalasta, mutta jos vanhempi puuttuu, tuntuu se lapsesta hylkäämiseltä.

äkillisen hoitoa vaatineen sairauden takia, ja kyllä pystyin olemaan KOKO ajan hänen kanssaan, yötä päivää siis ja samassa huoneessa. Ei olisi tullut mieleenkään jättää häntä sinne yksin! Ja ainakin siinä sairaalassa ihan yleinen käytäntö, että vanhempi mukana koko ajan. Helpottaahan se suuresti hoitajienkin työtä. Kaikilla osastoilla ei ole mahdollista, eikä kaikissa tilanteissa, mutta hyvin usein on mahdollisuus olla lapsen tukena, ja itse halusin tietenkin olla.



ap

esim. tuon vastasyntyneen ja 8-kk eron ymmärtävät varmasti kaikki, jotka vähänkin järjellä ja sydämellä ajattelevat. Toiset vaan ovat pahansuopaisia ihmisiä, eivätkä osaa pitää mielipiteitä ominaan tai ainakaan ilmaista niitä siten, ettei ne olisi loukkaavia.



Varaa aika johonkin terapiaan - tekee varmasti hyvää puhua asiasta jollekin, joka OIKEASTI osaa kuunnella ja haluaa auttaa!!!

mutta ehkä voi yrittää vanhempana välttää isompia traumoja symtymästä, tai lieventää niitä, silloin kuin voi. Aina ei voi, osaa, pysty, ymmärrä, sellaista on elämä.

29 kannustavista sanoista!

Joo, tällaistahän tämä on tällä palstalla, en minä näistä välitä.

Mutta kiva, että joku ymmärtää, mitä tarkoitan.





ap