Tapailumiehellä on vanha laho talo ja se hävettää mua.

Astun pihalle, joka on täynnä rikkaruohoja ja roskia. Talo on kuin peili, joka heijastaa hänen sisintään. Kaukana horisontissa auringonlasku maalaa taivaanrannan kultaiseksi, mutta tässä ympäristössä se tuntuu vain surulliselta. Minun on vaikeaa käsittää, miten olen voinut rakastua ihmiseen, joka asuu tällaisessa kaaoksessa.

Kun astun ovesta sisään, kuulen lahojen lattialankkujen narisevan jalkojeni alla. Ilma on raskasta ja täynnä homeen hajua. Katson ympärilleni ja näen vanhoja huonekaluja, jotka ovat jääneet ajan jalkoihin. Tämä on hänen maailmansa, mutta minä en voi hyväksyä sitä. Häpeäni kasvaa, kun ajattelen, mitä muut ajattelisivat, jos he näkisi tämän paikan. Miten voisin esitellä hänet ystävilleni, kun hän elää tällaisessa kaaoksessa?

Hän kävelee huoneeseen, ja hänen hymynsä lämmittää minua, vaikka ympärilläni on tämä surullinen näky. Hän ei näe taloa samalla tavalla kuin minä. Hänen silmissään on elämää, unelmia, mutta minä näen vain rappiota. Yritän hymyillä takaisin, mutta se tuntuu pakotetulta. En voi olla ajattelematta, että tämä paikka on osa häntä, ja että se määrittelee, kuka hän on.