Työpaikkakiusaaminen nostaa ja laskee itsetuntoa

En oikeastaan tykkää käyttää kyseistä sanaa. Fakta on kuitenkin se, että kiusaaminen johtuu kateudesta. Minua imartelee vieraiden kateus. Läheisiltä en halua kateutta.

Mieleeni juolahti kahden vuoden takainen työpaikka, jossa olin kiireapulaisena. Olen vasta äskettäin toipunut siitä ahdistuksesta jotenkin. Vasta äskettäin. Työpaikka on todella, todella lähellä entistä kotiani, ja se kamala negatiivinen kokemus aiheutti minulle suurta ahdistusta ja pilasi kaiken minkä liitin sisimmässäni entiseen kotiini. Minua yökötti ajatella, että niin lähellä kotiani oli niin myrkyllinen työpaikka. 

On niitäkin työpaikkoja, joissa ainakin esitetään mukavaa jonkin aikaa. Lopulta kuitenkin saan todella negatiivista ja kielteistä kohtelua lähes jokaisessa työpaikassa. Olen vihainen siitä, vaikka sisimmässäni myös imarreltu. Suurin haaveeni on se, että minut lähestulkoon ignoorataan työpaikalla. Tähän mennessä kokemukseni on se, että menin minne tahansa, katseet oikein porautuvat minuun ja saan aina todella erilaista kohtelua kuin muut. Sitä ei voi olla huomaamatta. Todella jännä ilmiö on myös se, että asiakkaana saan oikein hyvää palvelua. Kaupassa ventovieraat rientävät auttamaan, jos pudotan tavarat pitkin poikin (vahingossa, luonnollisestikin.) Mutta kaikki muuttuu, kun olen työkaveri. Kaikki muuttuu. Yhtäkkiä olen kaikkien vihollinen tekemättä mitään. Minuun kiinnitetään hirveästi huomiota. Kuulen nimeäni vähän väliä. En vain saa olla rauhassa muiden joukkoon sulautuneena, vaan olen aina silmätikku. Nyt luulette, että olen äänekäs. Ehei, kaikkea muuta. Olen ujo ja varautunut (näiden kokemusten takia.) Joo, olen aina saanut kuulla olevani kaunis. Hyvinä kausina olen itsekin tyytyväinen ulkonäkööni. Oikein tyytyväinen. Huonoja kausia voi olla esim. PMS, hirveä stressi... Silloin saatan nähdä itseni toisella tapaa. Tai sitten en. Riippuu.

Onneksi, o n n e k s i olen saanut myös pari hassua erilaista kokemusta, jotka ovat tuoneet minulle uskoa, että myös terveitä työpaikkoja on olemassa. Niissä meno on ollut ehkä omalla tavallaan huonohkoa, mutta ainakin olen kokenut olevani vain osa työyhteisöä enkä silmätikku. Se on ollut erittäin, erittäin tärkeää minulle. Nyt tiedän, että se on myös mahdollista. Toki sekin vaati fyysisesti valtavan työpaikan, jossa minun kyttäämiseni olisi ollut muutenkin melko vaikeaa, koska en ollut läheskään jatkuvasti näköpiirissä.

Kai tämä aihe pompsahti mieleeni siksikin, kun ihan näinä hetkinä opinnot ovat ohi ja alkaa kamala työnhaku taas. Pelkään todella paljon sitä millaiseen työpaikkaan tulen mahdollisesti päätymään. Toki jatkan opintoja vielä, kunhan ensin saisin töitä.

KUNHAN AVAUDUN. En ole kysynyt mitään. Kiitos ja näkemiin.