Miten päästä yli huonoista vanhemmista?

Vierailija kirjoitti:

Ainahan tuollaisessa on kyse myös omasta tulkinnasta. Käy asiaa läpi terapeutin kanssa. Ulkopuolinen näkökulma auttaa usein näkemään saman asian eri tavalla. 

Miten sen voi nähdä eri tavalla?

Minulla toimii parhaiten että en ole tekemisissä. Juuri tässä jouduin olemaan, ja kävi ilmi että äitini ei muistanut, että olen vaihtanut työpaikkaa. Parasta tässä on että olen vielä sen jälkeenkin vaihtanut kahdesti. Eli vaikka asia tuli ilmi, hän ei vaivautunut edes kysymään, missä sitten olen töissä. Miten voi olla, ettei oman lapsen asiat sen vertaa kiinnosta?

Yksi kaverini jäi orvoksi, hänellä oli tosin hyvä perhe ennen sitäkin. Olisipa itsellä ollut yhtä hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainahan tuollaisessa on kyse myös omasta tulkinnasta. Käy asiaa läpi terapeutin kanssa. Ulkopuolinen näkökulma auttaa usein näkemään saman asian eri tavalla. 

Miten sen voi nähdä eri tavalla?

Toivottavasti se selviää terapiassa. Voit myös kokeilla itsenäisestikin päästä alkuun, lue ensin vaikka Näkökulman vaihtamisen taito https://www.wsoy.fi/kirjat/nakokulman-vaihtamisen-taito/

Puujaloilla

Vierailija kirjoitti:

Minulla toimii parhaiten että en ole tekemisissä. Juuri tässä jouduin olemaan, ja kävi ilmi että äitini ei muistanut, että olen vaihtanut työpaikkaa. Parasta tässä on että olen vielä sen jälkeenkin vaihtanut kahdesti. Eli vaikka asia tuli ilmi, hän ei vaivautunut edes kysymään, missä sitten olen töissä. Miten voi olla, ettei oman lapsen asiat sen vertaa kiinnosta?

Sun äidillä on aivoissa vikaa. Ei se ole aina tahdon asia. Voihan sitä itsekin sanoa asioita eikä odottaa kysymystä. Mutta jos välit on huonot, eikä mitään tunnesidettä äitiin ole olemassa niin oikea ratkaisu, ettei olla sitten tekemisissä.

Jos vanhempasi aiheuttavat ongelmia, laita välit poikki ja keskity elämään sitä elämää, mitä pystyt. Ei tarvitse vertailla muihin tai odottaa jotain tiettyä suoritustasoa heiltä tai itseltäsi.

On olemassa vanhempia, jotka pahoinpitelevät, hylkäävät, kiusaavat ja jopa sa:ttavat lapsiaan. Jotkut perustavat uusia pesueita ja yrittävät orjuuttaa lapsiaan uusien panojensa alaisiksi. Jotkut alkavat elämän päihdekortit kädessään. Varakkaimmissa perheissä on psykoilmapiiri ja mitään tervettä tunne-elämää ei ole, pelkkää raivoa, kateutta, ilkeyttä, ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla toimii parhaiten että en ole tekemisissä. Juuri tässä jouduin olemaan, ja kävi ilmi että äitini ei muistanut, että olen vaihtanut työpaikkaa. Parasta tässä on että olen vielä sen jälkeenkin vaihtanut kahdesti. Eli vaikka asia tuli ilmi, hän ei vaivautunut edes kysymään, missä sitten olen töissä. Miten voi olla, ettei oman lapsen asiat sen vertaa kiinnosta?

Sun äidillä on aivoissa vikaa. Ei se ole aina tahdon asia. Voihan sitä itsekin sanoa asioita eikä odottaa kysymystä. Mutta jos välit on huonot, eikä mitään tunnesidettä äitiin ole olemassa niin oikea ratkaisu, ettei olla sitten tekemisissä.

Tai sitten ei. Iso osa vanhemmista pariskunnista on pariutunut sosiaalisesta paineesta vailla mitään halua toisiaan kohtaan. Suhteet ovat olleet väkivaltaisia ja sisältäneet seksuaalista hyväksikäyttöä, jopa r aiskauksia. Tällaisten miesten lasten kantaminen ja rakastaminen on vähän niin ja näin. Jotkut lapset ovat saaneet alkunsa r aiskauksista. Lasta "suojellaan" todellisuudelta pimittämältä sitä häneltä ja hän elää kuvitelmassa, että se häntä rakastamaton on se väärintekijä

Hyvin kuvaavaa on, että aborttiin kohdistuu paljon vihaa, mutta pakotettuun, jopa r aiskaamalla raskauttamiseen ei. Hipihiljaista sillä kentällä, vaikka käytännössä tuotat kokonaisen ihmiselämän kokemaan rakkaudettomuutta, kun saatat sen väkivalloin alulle.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä minkälaista se mun omannäköinen elämä olisi, muuta kuin tätä samaa kuin nytkin. Että suoritan vaan pakolliset asiat pois alta ja muu ei jaksa kiinnostaa aloituksessa kuvatuista syistä. Ei ole mitään mitä haluaisin tavoitella.

Tiedän, että olen itse vastuussa elämästäni ja olen kyllä siitä ihan vastuun ottanutkin. Mutta sen lisään, että kaikki vanhemmat eivät kyllä oikeasti ole tehneet parastaan. Mutta se on jo ihan toinen aihe.

Olen yrittänyt voisko tää parantua suremalla, mutta toistaiseksi se ei ole auttanut, se suru ennemmin vaan tuntuu nielevän kaiken muunkin mukanaan.

Ap

Moni kokenut terapeutti on julkisuudessa alkanut puhumaan siitä, että liiallinen sureminen ja omissa tunteissa vellominen vain lisää masennusta. Omassa päässä syntyy ajatusten noidankehä, josta on aina vain vaikeampi irrottautua.

Jos siis sureminen ei ole tuottanut tulosta, niin sinun tulee kokeilla muita toimintamalleja. Olet saanut paljon hyviä neuvoja tässä ketjussa. Näistä aivan ensimmäinen on sen asian hyväksyminen, että menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta olet yksin vastuussa siitä, miten toimit nykyhetkessä. Se miten toimit nykyhetkessä määrittää tulevaisuutesi. Vanhempasi teot tai tekemättä jättämiset eivät enää määritä sinua, mutta sinun omat teot ja tekemättä jättämiset nykyhetkessä määrittävät sinun tulevaisuutesi.

Vastuun ottaminen omasta elämästä ei ole nykyään helppoa, kun uhrautumisesta on tullut trendikästä. Tämän vuoksi tekeminen on kaiken avain. Luo itsellesi tekemisen kautta oma elämä. Se tekeminen voi olla vaikka oma työ, harrastus, opiskelu, vapaaehtoistyö, jne. Fake it till you make it. Onnistumisten kautta konkreettisissa asioissa oma pystyvyyden tunne kasvaa. Ja sen myötä alkaa myös pikku hiljaa kasvaa usko omaan kykyyn ottaa vastuu omasta elämästä.

Kaikki edellä kirjoittamani on jo moneen kertaan tässä ketjussa mainittu. Ja joka kerta on satanut alapeukkuja. Tämä jos mikä kertoo nykyajan kyvyttömyydestä irrottautua uhrimentaliteetista. Se on hyvin tuhoisaa ihmisten mielenterveydelle, sillä tekeminen on meidän ihmisapinoiden ainoa eteenpäin menemisen mahdollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempasi aiheuttavat ongelmia, laita välit poikki ja keskity elämään sitä elämää, mitä pystyt. Ei tarvitse vertailla muihin tai odottaa jotain tiettyä suoritustasoa heiltä tai itseltäsi.

On olemassa vanhempia, jotka pahoinpitelevät, hylkäävät, kiusaavat ja jopa sa:ttavat lapsiaan. Jotkut perustavat uusia pesueita ja yrittävät orjuuttaa lapsiaan uusien panojensa alaisiksi. Jotkut alkavat elämän päihdekortit kädessään. Varakkaimmissa perheissä on psykoilmapiiri ja mitään tervettä tunne-elämää ei ole, pelkkää raivoa, kateutta, ilkeyttä, ym.

Aivan jokaisessa perheessä on ne omat virtaheponsa olohuoneessa. Toisilla isommat ja toisilla pienemmät, mutta aina siellä jotain on.

Tämä niin totta! Omat vanhempani saivat 7 lasta. Olivat eriarvoisia vanhemmilleni. Toisia pidettiin hyvänä, muutamaa vihattiin ja kohdeltiin kaltoin koko lapsuuden ajan. Minua muunmuuassa. Äitini ei koskaan pitänyt minusta ja näytti sen. Olin perheen tyttäristä se huonoin ja paskin. Kaikenlaista koin mutta tämä palsta ei riitä kertomaan kaikkea. Ja voin myös paljastaa että en ikinä tykännyt äidistäni. En edes lapsena. Tajusin jo pienenä miten halpamainen ja ilkeä hän oli. 

Kyllä pääsee yli. Korkea Ikä viimein auttaa lopettamaaan muihin vertailun ja menneisyys alkaa haalistumaan eikä se ole muuttunut miksikään vaikka mieli vatvoisi kuinka.

Se helpottaa, kun vanhemmat eivät ole elämässä mukana. Se helpottaa, kun ei ole mitään toiveita heitä kohtaan. 

Sinulle ei tule koskaan hyvää suhdetta vanhempiisi, älä siis jumita siihen. Terapia, self help, vertaistuki jne. 

Minulla ei tule koskaan olemaan hyviä vanhempia, omia lapsia, kauniita kasvoja, hyvää lauluääntä, siroa vartaloa jne. Joten en keskity niihin asioihin vaan rakennan elämääni mahdollisimman paljon ja mahdollisimman hyvää muuta. 

Jotta opit omat rajasi ja pystyt olemaan terveesti parisuhteissa ja itsesikin kanssa, suhde vanhempiin pitää käsitellä.

Et ole menneisyyden vanki. Elämä on nyt ja huomenna. Sinä joudut valitettavasti aikuisena tekemään sen työn mitä vanhempasi eivät tehneet ajallaan. 

Oma terapia on kesken, mutta hyvässä vauhdissa. Olen hankkinut vertaistukea. Olen hankkinut tietoa. 

Tärkeää on pitää yllä koko tunnepalettia. Niitä kiellettyjä tai kateissa olevia etsiä ja päästää pinnalle. 

Eipä sitä oikein voi kuin hyväksyä asia ja olla armollinen itselleen. Tiedostan, että en ole sekuntiakaan elämässäni saanut minkäänlaista tukea vanhemmiltani ja sen takia saatan jossain asioissa lähteä vähän takamatkalta. Mutta sillä mennään, mitä on eikä auta kuin tehdä oma parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Ap! N43 tässä. Olen koko elämäni kärsinyt vanhemmistani. Pienituloisia, köyhiä oltiin, riitaisia, tappelivat verisesti 30 vuotta (koko lapsuutemme) äitini jäi aivan katkeraksi tästä kaikesta. Teini-iässä alkoi kohdistaa raivoa ja väkivaltaa meihin, haukkui miten paljon maksamme yms ihan sekopäistä touhua.

Heistä irrottautuminen vei 25 vuotta. Kaikilla meillä kolmella lapsella traumat. Kukaan meistä sisaruksista ei tekemisissä; kun narsistinen äiti aivopessyt kaikki toisiaan vastaan. Kun pääsin irti, naimisiin, itsenäiseksi äidiksi, he ovat täysin tunnekylmiä myös isovanhempina. Jättävät väliin perheemme (lastemme) muistamiset, juhlat. Eivät kokoa omaa perhettään, ovat vain. Elämä menee heillä hukkaan. 

Vielä oman ekan lapsen kohdalla kipuilin tätä perhehelvettiä. Odotin että he olisivat isovanhempina elämässä mukana esim. sen kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja synttäreillä. Ilmeni, että eivät aio olla. Taas it

Oon saanut paljon hyviä vastauksia, mut tää on jotenkin erityisen ihana. Upeaa miten olet saanut itsellesi rakennettua tuollaisen elämän. Kaikkea hyvää teille!

Ap 

Ap jatkaa

Oon saanut miettimistä noista vastauksista, josta kiitän. Ja kiitän kaikkia vertaistukijoita, vaikka kamalaa sekin on, että samantapainen tilanne niin monella! Joku mainitsi nykyajan uhriutumiskulttuurin - en minäkään siitä tykkää enkä sellaista tai mitään vastuun välttelyä kannata. Mutta tää mun tilanne on jotenkin jäänyt jumiin tähän, vaikka miten oon yrittänyt päästä eteenpäin, niin en oo onnistunut. Aina päätynyt vain samaan lopputulemaan että ei voi mitään, ja sen vuoksi mua ei huvita mikään, tuntuu etten halua tavoitella enää mitään, koska mitä varten jne. Korostan, että tiedän ja ymmärrän että minulla on itse vastuu elämästäni. Se ei ole siitä kiinni, vaan siitä, ettei mun tiedot ja taidot ole riittäneet tämän ongelman ratkaisuun! Ilmeisesti se aika vaikeaa onkin. Jotkut ainakin onneksi ovat siinä onnistuneet, mikä luo toivoa, oli sille oikeasti aihetta tai ei. Ei kukaan oikeasti voi nauttia siitä elämä menee hukkaan tällaiseen.

Kysyit terapian pituudesta. Se on varmaan henkilökohtaista, joitakin auttaa jo muutamat käynnit mutta jos on sellainen tilanne että on käytävä enemmän elämänhistoriaa läpi niin pidempi psykoterapia on hyvä. Työterveyden kautta voi lähteä hakeutumaan, jos sellainen on.