Miten päästä yli huonoista vanhemmista?

Elämässä on paljon hienoja asioita. En kaipaa vanhempiani. Eri asia jos olisin vielä lapsi.. ja pitkään vielä lapsuuden jälkeenkin toivoin että asiat muuttuvat koska pidin jotenkin itsestään selvyytenä että perhesuhteita tulee ylläpitää vaikka mikä olisi

Olisin onnellisempi ja pärjänyt elämässäni paremmin jos äitini olisi ollut tukenani ja kannustanut minua sen sijaan että raivoaa ja kiukuttelee ja mitätöi minua. Nyt kun vihdoin olen kasvanut vanhemmistani eroon... (30 v)

Vanhempiini liittyvä ongelma elämässäni on lähinnä se että miten vältellä äidin tapaamista ja sietää hänen seuraansa silloin kuin tavataan ja toivoa, että hänen mielialansa ei liikaa heittelisi silloin kun tapaamme. ja sitten sietää joka kerta sitä syyllistämistä miksemme tapaa useammin, miksiköhän.. Ja se ei ole mitään hyväntahtoista vaan avoimen agressiivista

Ne ei ymmärrä joilla on normaalit perhesuhteet ja vanhemmat jotka arvostavat lastensa yksityisyyttä ja erillisyyttä itsestään

Tarkenna itsellesi mitkä asiat mielestäsi ovat menneet pieleen. Ja sitten korjat tilanteen ylisukupolvisesti siten, että et toista heidän virheitä omien lapsesi kanssa. Silloin olet itse tehnyt parhaasi ja se riittää.

Ap, suhteellisuuden tajua ja katse ylös omasta navasta. 

Jos sun äiti tai isä eivät ole yrittäneet ta@@aa, parittaa tai myydä sinua, 

Jos olet saanut ruokaa ja koulutusta, 

Jos olet saanut oman sängyn, lämpimän talon asua ja jotkut vaatteet päällesi

Olet aika etuoikeutettu jos vertaat itseäsi maailman muihin lapsiin. 

Vierailija kirjoitti:

En halua vähätellä kokemuksiasi, mutta jos lohduttaa, todella monilla on syystä taikka toisesta ollut epäsopiva koti. Ensimmäinen vastaus, jonka sait, on todella hyvä. Perhetaustan/trauman/millä sitä haluaa kutsua, käsittelemällä, on hyvin mahdollista saada oma elämä haltuun. Eli jos on traumaa, puhu. Ikuisesti ei voi syyttää vanhempiaan elämänsä suunnasta. Moni tulee todella traagisista lähtökohdista ja elää silti hyvän elämän. 

Mistä todella traagisista lähtökohdista?

"No nyt oli hienot kriteerit vanhemmuudelle, olisit kiitollinen, uhh, ahh." 

Niin onkin, ap. 

Toki voit uhriutua, mennä terapiaan, hakea apua tunteidesi hallintaan, piehtaroida itsesäälissä ja kuluttaa tähän 10 000 e ja 10 vuotta.

Toinen vaihtoehto on mennä itsesi, sanoa vastaan vanhemmillesi, jos sinua yritetään latistaa ja ymmärtää, että hyviä ihmisiä ei ole.

Sinä et saa vanhempiasi osoittamaan sinulle kuuluvaa rakkautta, jos he eivät ymmärrä sitä antaa tai tiedä, mitä se on. Se on heidän läksynsä oppia. 

He voivat oppia arvostamaan Sinua, kunhan pistät vastaan. 

Jotkut osaavat olla lapsilleen ymmärtäväisempiä ja rakastavampia kuin toiset.

Jotkut ovat ottaneet vastaan ikuisen rakkauden ja nöyrtyneet pyytämään anteeksi puutteitaan.

Jotkut opettelevat sitä elämänsä ajan. 

Itse ajattelin lapsena, että kuolen ennenkuin minusta tulee aikuinen. 

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Ymmärrän nyt, että hyviä ihmisiä ei ole. Ja se on helpottavaa. Ei tarvitse toisilta tai edes itseltään odottaa liikoja.

Minä en paapo Sinun tunteitasi, koska se ei ole rakkaudellista. Totuuden sanominen sen sijaan on, vaikka se saattaa satuttaa. 

Vierailija kirjoitti:

"No nyt oli hienot kriteerit vanhemmuudelle, olisit kiitollinen, uhh, ahh." 

Niin onkin, ap. 

Toki voit uhriutua, mennä terapiaan, hakea apua tunteidesi hallintaan, piehtaroida itsesäälissä ja kuluttaa tähän 10 000 e ja 10 vuotta.

Toinen vaihtoehto on mennä itsesi, sanoa vastaan vanhemmillesi, jos sinua yritetään latistaa ja ymmärtää, että hyviä ihmisiä ei ole.

Sinä et saa vanhempiasi osoittamaan sinulle kuuluvaa rakkautta, jos he eivät ymmärrä sitä antaa tai tiedä, mitä se on. Se on heidän läksynsä oppia. 

He voivat oppia arvostamaan Sinua, kunhan pistät vastaan. 

Jotkut osaavat olla lapsilleen ymmärtäväisempiä ja rakastavampia kuin toiset.

Jotkut ovat ottaneet vastaan ikuisen rakkauden ja nöyrtyneet pyytämään anteeksi puutteitaan.

Jotkut opettelevat sitä elämänsä ajan. 

Itse ajattelin lapsena, että kuolen ennenkuin minusta tulee

Tuo kommentoija ei ollut ap.

tajuamalla että olet itse vielä huonompi ihminen. Ei omena puusta kauas putoa, vaikka nyt nuorena kuvittelet niin.

"Niin tytär kuin äiti."

Oletko autolla yrittänyt?

Mietippä että jotkut jää orvoksi jo lapsena eikä heillä ole vanhempia. Olet onnekas kun sinulla on vanhemmat.

Kaikkea ei voi saada. Elämä ei ole oikeudenmukaista. Hyväksy tosiasiat. Sinulla ei ole toivomasi laisia vanhempia eikä tule. Älä  odota sellaista. Elä niin hyvä elämä kuin voit. Aikuisena et tarvi vanhempia enää. Unohda.

Vierailija kirjoitti:

Mietippä että jotkut jää orvoksi jo lapsena eikä heillä ole vanhempia. Olet onnekas kun sinulla on vanhemmat.

Orvollakin on voinut olla hyvät vanhemmat ja voi edelleen olla hyvät huoltajat hyvine koteineen. Ei ole mitään syytä erityissääliä orpoja.

Vierailija kirjoitti:

Mietippä että jotkut jää orvoksi jo lapsena eikä heillä ole vanhempia. Olet onnekas kun sinulla on vanhemmat.

Joskus orvoksi jääneet on onnekkaampia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietippä että jotkut jää orvoksi jo lapsena eikä heillä ole vanhempia. Olet onnekas kun sinulla on vanhemmat.

Joskus orvoksi jääneet on onnekkaampia.

Sossu ja huoltajat elättää.

Ap! N43 tässä. Olen koko elämäni kärsinyt vanhemmistani. Pienituloisia, köyhiä oltiin, riitaisia, tappelivat verisesti 30 vuotta (koko lapsuutemme) äitini jäi aivan katkeraksi tästä kaikesta. Teini-iässä alkoi kohdistaa raivoa ja väkivaltaa meihin, haukkui miten paljon maksamme yms ihan sekopäistä touhua.

Heistä irrottautuminen vei 25 vuotta. Kaikilla meillä kolmella lapsella traumat. Kukaan meistä sisaruksista ei tekemisissä; kun narsistinen äiti aivopessyt kaikki toisiaan vastaan. Kun pääsin irti, naimisiin, itsenäiseksi äidiksi, he ovat täysin tunnekylmiä myös isovanhempina. Jättävät väliin perheemme (lastemme) muistamiset, juhlat. Eivät kokoa omaa perhettään, ovat vain. Elämä menee heillä hukkaan. 

Vielä oman ekan lapsen kohdalla kipuilin tätä perhehelvettiä. Odotin että he olisivat isovanhempina elämässä mukana esim. sen kaksi kertaa vuodessa: jouluna ja synttäreillä. Ilmeni, että eivät aio olla. Taas itkua ja tuskaa. Toisen lapsen kohdalla ymmärsin ja aloin kokoamaan ajatuksiani tulevaisuudesta.

Meillä syntymäpäiviä juhlitaan, ihmisiin pidetään yhteyttä. Lapsia kohdellaan joka päivä rakkaudellisesti ja hyvin. Lapsia hoidetaan huolellisesti ja heitä rakastetaan. Lasten kanssa tehdään asioita. He saavat asioita. Heidän kanssa tehdään matkoja. Meillä on oma mökki.

Me odotamme nyt kolmatta lasta. Pääsyy tähän toiveeseen oli, että oma perheemme olisi vahva. Että lapsilla olisi aikuisena tasapainoisista sisaruksista tukea. Tukea, jota meillä ei ollut. Sitä kohti  Tsemppiä, Ap!

Onko kyse aikuisesta ihmisestä? Pitää vain päästää irti, ei ole pakko loppuelämäänsä märehtiä vanhempiensa vierheitä

Kannattaa käsitellä asia mielessään ja mieltää siihen että lapsuuden kokemukset eivät määritä sinua. Huono lapsuus on ikävä asia ja vaikuttaa vaikka koko elämän, jos ei itse käsittele asiaa.  Mikäli tuntuu vaikealta käsitellä asiaa yksin, niin hae ammattiapua 

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä minkälaista se mun omannäköinen elämä olisi, muuta kuin tätä samaa kuin nytkin. Että suoritan vaan pakolliset asiat pois alta ja muu ei jaksa kiinnostaa aloituksessa kuvatuista syistä. Ei ole mitään mitä haluaisin tavoitella.

Tiedän, että olen itse vastuussa elämästäni ja olen kyllä siitä ihan vastuun ottanutkin. Mutta sen lisään, että kaikki vanhemmat eivät kyllä oikeasti ole tehneet parastaan. Mutta se on jo ihan toinen aihe.

Olen yrittänyt voisko tää parantua suremalla, mutta toistaiseksi se ei ole auttanut, se suru ennemmin vaan tuntuu nielevän kaiken muunkin mukanaan.

Ap

Tuohon on vaikea sanoa, kun ei tunne asiaa. Mutta mieti vielä tuota kokemustasi siitä että vanhemmat eivät ole tehneet parastaan. Sehän on tarkkaan ottaen sinun tulkintasi asiasta. Kokemuksena se on tietysti varmasti noin, jos olet sen noin kokenut, mutta asioilla on usein toinenkin puolensa, jota ei välttämättä tiedä, tai ei osaa ajatella. Mistäpä sitä lapsena voi esimerkiksi tietää, millaiset voimavarat vanhemmilla on jossakin elämänvaiheessa ollut, kun ei aikuiset välttämättä kerro omista vaikeuksistaan lapsilleen. Lapsena usein ajattelee, että vanhemmat olisivat aina kaikissa tilanteissa kyvykkäitä ja toimisivat päämäärätietoisesti. Totuus on, että aikuisetkin ovat usein ihan hukassa, vanhemmuuteen liittyvät asiat tulevat eteen uusina ja yllättävinä ja elämässä voi olla samaan aikaan monia muitakin vaikeuksia, jotka estävät näkemästä asioita lapsen näkökulmasta. Ehkä sitä ei tarvitse surra, vaan voi yrittää hyväksyä ja mennä eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä minkälaista se mun omannäköinen elämä olisi, muuta kuin tätä samaa kuin nytkin. Että suoritan vaan pakolliset asiat pois alta ja muu ei jaksa kiinnostaa aloituksessa kuvatuista syistä. Ei ole mitään mitä haluaisin tavoitella.

Tiedän, että olen itse vastuussa elämästäni ja olen kyllä siitä ihan vastuun ottanutkin. Mutta sen lisään, että kaikki vanhemmat eivät kyllä oikeasti ole tehneet parastaan. Mutta se on jo ihan toinen aihe.

Olen yrittänyt voisko tää parantua suremalla, mutta toistaiseksi se ei ole auttanut, se suru ennemmin vaan tuntuu nielevän kaiken muunkin mukanaan.

Ap

Tuohon on vaikea sanoa, kun ei tunne asiaa. Mutta mieti vielä tuota kokemustasi siitä että vanhemmat eivät ole tehneet parastaan. Sehän on tarkkaan ottaen sinun tulkintasi asiasta. Kokemuksena se on tietysti varmasti noin, jos olet sen noin kokenut, mutta asio

Kyllä sen vaan usein näkee jos vanhempi ei selkeästi edes yritä, mitään. Parhaasta puhumattakaan.

Hanki omia lapsia tai kissalapsia. Perusta oma parantava perhe.

Ainahan tuollaisessa on kyse myös omasta tulkinnasta. Käy asiaa läpi terapeutin kanssa. Ulkopuolinen näkökulma auttaa usein näkemään saman asian eri tavalla.