Parisuhde

Virtahepo olohuoneessa ja koko yhteiskunnassa: "Älä puhu, älä tunne, älä luota."

Tommy Helstenin kirja ja sen kuvaus kolahti kovaa sieluun saakka. Alunperin sillä kuvataan läheisriippuvuutta. Lapsen asemaa alkoholistin lapsena. Itselle tämä kolahtaa aikuisuudessa. Parisuhteessa jossa olen niin rikkinäinen ja yksin, etten tiedä mistä lähteä purkamaan. Suunnatonta häpeää että minusta, vahvasta naisesta, tuli tällainen ihmisraunio. Suunnatonta häpeää että olenkin se säälittävä ressukka joka jää vuodesta toiseen satuttavaan suhteeseen koska on liian väsynyt ja yksinäinen lähteäkseen. Jonka itsetunto on murentunut pala palalta niin, ettei itseään viitsi katsoa edes peilistä. Ei itsekään näe itselleen mitään arvoa. Ei tulevaisuutta.

Kaikki luulee tässä kohtaa että elän väkivaltaisessa suhteessa tai että minua petetään. Asia ei ole näin! Elän kiltin ja suositun miehen kanssa. Miehen joka ottaa toiset huomioon ja joka on hauskaa seuraa. Miehen josta kaikki pitävät kun hän on niin avoin, kiltti, helppo ja lämmin. Sitä hän onkin, empaattinen ja aina paikalla kun joku tarvitsee apua ..paitsi jos se joku olen minä. 

Koitan kysellä hänen päivästään. En saa vastausta koska hän katsoo puhelinta tai televisiota, kaipaa omaa rauhaa. Koitan kertoa omia ajatuksia, hän sanoo ettei jaksa kuunnella koska päivä on ollut raskas. 

Torjunta toisensa jälkeen itsetuntoni alkaa särkyä pala palalta, yritän taistella vastaan, huudan, intän, nalkutan, soittelen perään. Ja jokainen yritykseni saada itseni näkyväksi tai kuuluville, kasvattaa kuilua väliimme. Joka kerta kun yritän tulla nähdyksi, toinen kävelee vähän kauemmas, on vähän pidempään puhumatta, auttaa yhä useampaa ystävää,tulee yhä myöhemmin kotiin. 

Ainakin kaksi vuotta olemme jatkaneet suhteessa jossa emme puhu, emme tunne, emmekä luota.

Kirjoitin tunteitani ylös ja halusin jakaa jollekin. Kaikki ystävämme ovat kuitenkin yhteisiä ja vanhempani kuolleet. Ei ole ketään "ulkopuolista" kelle jakaa. Siksi jaan ajatukseni anonyymisti tänne.