Sosiaalisuustulvan jälkeen minulle tulee kamala olo ja itsetuhoisia ajatuksia? Kamala möykky häpeää.
En usein näe ihmisiä enkä etenkään montaa ihmistä. Seurassa minulle iskeytyy myöhemmin valtava häpeä ja itsensä morkkaaminen. Hävettää olla minä, sanoin tai tein mitä vain tai vaikka en sanoisikaan.
Minulla on hyviä ystäviä, olemme lojaaleja toisillemme. Rakastan ihmisiä, minusta on ihana nähdä elämää monenlaisia ja sellaista mutta itsestä tuntuu että en oikein ole minkään arvoinen ja oma olemassa oleminen on häpeällistä. En tiedä onko tämä kovin yleistä?
Näen siis ihmisiä nykyään harvoin ja joka kerta kun vietän aikaa kunnolla niin tipun jonnekin epätodellisen oloiseen maailmaan ja selivydyn. Kun homma on ohi ja on ilta niin kaikki se harmittaa ja itkettää. Lähimmäisten ystävien kanssa menee hyvin mutta kyllä kaikki tapaaminen lähtökohtaisesti vaatii rohkeutta.
Itkettää ja harmittaa se oma vaikeus ja häpeällisyys, ei tapaamiset. Tosi vaikea selittää koko juttua mutta siis on minulle muutenkin epäonnistunut olo ja itsetuhoisia ajatuksia usein mutta yksin on helpompaa kun voi jollain tavalla suojella ja olla repimättä joitakin haavojaan. Seurassaan yritän olla mahdollisimman normaali mutta joskus seurasta riippuen hermosto voi mennä aika sekaisin ja hätätilaan.