Lue keskustelun säännöt.
Ylisukupolvinen trauma. Onko ainoa keino ylipääsemiseen vain hyväksyä koska syyllistäminen ei auta?
24.02.2025 |
Olen syyllistänyt vanhempiensa heidän päihteiden täyteisestä elämästään ja huonosta vanhemmuudesta. Ei siellä tietenkään kaikki ollut huonoa, paljon kaikkea hyvääkin mutta en voi kieltää ettei se kaikki olisi vaikuttanut. Ei yksinkertaisesti vain ollut turvallinen ympäristö ja meno oli hyvinkin kyseenalaista.
Siellä on paljon kipeitä asioita mutta ymmärrän, että hekin ovat olleet vain lapsia, jotka eivät ole saaneet mitä olisivat tarvinneet ja heidän elämänsä on ollut surullista katsottavaa päihteiden vuoksi, tunnen myös myötätuntoa.
Taistelen epätoivon ja toivon välillä. Onko ainoa keino irti päästämiseen hyväksyminen? En jaksa enää olla vihainen kenellekään.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet tullut hyvään oivallukseen, turha syyllistäminen ei auta sinua itseäsikään oikeasti. Asiat täytyy hyväksyä, käsitellä loppuun asti ja mennä elämässä vain eteenpäin.
Kyllä. Menneisyys täytyy hyväksyä, kun sille ei enää mitään voi. Ne on tapahtuneet. Keskityt nyt vain tulevaan ja kaikkeen mikä on hyväksi.
Eihän kyseessä ole ylisukupolvinen trauma, vaan sinun traumasi. Pidä huoli ettet tee siitä sellaista, jos saat omia lapsia. Älä omille lapsillesi märehdi asiaa. Salata ei tarvi, mutta siinä kurjuudessa ei pidä velloa.
Vierailija kirjoitti:
Eihän kyseessä ole ylisukupolvinen trauma, vaan sinun traumasi. Pidä huoli ettet tee siitä sellaista, jos saat omia lapsia. Älä omille lapsillesi märehdi asiaa. Salata ei tarvi, mutta siinä kurjuudessa ei pidä velloa.
Ai mää vai??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse hyväksyin, että asiat menivät niin kuin menivät, mutta asiat itsessään ovat yhä kaiken hyväksynnän ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatka vaan niiden naisille suunnattujen self help -kirjojen lukemista, ap, niin sekoat vieläkin enemmän. Huoh.
vanhempiani*