Masentuneet - ketkä tietävät tilanteestanne?
Kuinka avoimesti olette kertoneet sairaudestanne ystäväpiirissä/sukulaisille/opiskelupaikassa/työpaikassa? Omasta masennuksestani tietävät toistaiseksi vain mieheni, paras ystäväni ja vanhempani. Kohta alkaa jo hirvittää tavata tuttuja, kun ei oikein voi sanoa mitään normaaliin " mitä kuuluu" -kysymykseen. Totuus on se, että syön masennuslääkkeitä, käyn harvakseltaan terapiassa, selviän jotenkuten kotitöistä ja lastenhoidosta (päivät tarhassa) mutta en ole moneen kuukauteen jaksanut hoitaa opintojani. Tiedän, ettei masennusta pitäisi hävetä, mutta jotenkin siitä on hirveän vaikea puhua ja pelkään ihmisten reaktioita, jos sanon jotain.
Akuutein ongelma on, että tapaan pian gradunohjaajani - hänen aloitteestaan. Hän on mukava ihminen ja tekisi mieli sanoa rehellinen selitys, miksi hommat eivät ole edenneet. Rohkenenkohan tehdä niin?
Kommentit (10)
Omille vanhemmilleni ja miehen vanhemmille asia selvisi vasta, kun menin niin huonoon kuntoon, että jouduin sairaalaan. Muille ei sitten olla kerrottukaan. Yhdelle kaverilleni olen maininnut ohimennen, ilman yksityiskohtia. Niin, ja hoitohenkilökunta ja terapeuttini ja lääkärini tietävät tietysti.
Sairastan vaikeaa masennusta, mutta en jaksa ruveta ystäville selittään sitä sen enempää. Jos ovat huomanneet olossaani jotain muutoksia, niin eivät ole ainakaan kysyneet mitään. Jos joku suoraan kysyisi, niin varmasti kertoisin rehellisesti. Ja tosiaan kyllä tämä sairaus on, minäkin ennen luulin että vaan olotila, mutta kyllä sairastauessani itse mietteet on muuttuneet.
olen kyllä kertonut vasta kun olen ollut jo hyvässä vauhdissa toipumassa
...neuvolan väki sekä lukuisat ystävät. En ole jaksanut teeskennellä ja esittää pirteää joten olen kertonut suoraan, että sairastan keskivaikeaa masennusta. Syön rauhoittavia yötä vasten jotta saan nukuttua mutta muuten olen ilman lääkitystä koska olen raskaana. Itse halusin niin, lääkäri sanoi, että lääkettä voisi syödä raskaanakin. Synnytyksen jälkeen ehkä lääkitys, katsotaan sitten.
Ne ystävät ja läheiset jotka oikeasti ovat olleet kiinnostuneita olotilastani, ovat tietoisia ja muille en viitsi erikseen lähteä kertomaan elleivät kysy. Hyvä kun jaksan päivittäistä touhua kotona (kotona hoidan 2vee esikoista) ja muuta elämää...
Masennus on mielentila. Olkaa vain masentuneita, kunhan ette kerjää sääliä ja vaadi erityishoitoa ja kalliita lääkkeita " helpottamaan" mukakurjaa oloanne. Lähtekää vaikka lenkille.
Ja se vaatii hoitoa.
Vierailija:
Masennus on mielentila. Olkaa vain masentuneita, kunhan ette kerjää sääliä ja vaadi erityishoitoa ja kalliita lääkkeita " helpottamaan" mukakurjaa oloanne. Lähtekää vaikka lenkille.
Oikeinko sulla noin välähti ja aivoissasi iso pyörä kiepahti???
Ihan yliopistollisessa sairaalassa tämänkin on diagnosoitu ja siellä olen ollut osastohoidossa. Että kyllä se vaan on sairaus. Tietenkään ei voi olettaa että kaikkien yleissivistys olisi edes sillä tasolla, että sen tietää, mutta siinä tapauksessa että on niin auttamattoman tyhmä, ei varmaan kannattaisi aukoa kiduksiaan täällä asioista joista ei mitään tiedä.
" Masennus on mielentila. Olkaa vain masentuneita, kunhan ette kerjää sääliä ja vaadi erityishoitoa ja kalliita lääkkeita " helpottamaan" mukakurjaa oloanne. Lähtekää vaikka lenkille."
Masennus on sairaus, alakulo on mielentila. Psyykelääkkeet eivät ole mitään onnenpillereitä, jotka antavat euforisen onnen tunteen. Ne sen sijaan tasapainottavat aivojen välittäjäaineiden määrää. Itse asiassa masennus on siis fyysinen sairaus!
Vierailija:
Masennus on mielentila. Olkaa vain masentuneita, kunhan ette kerjää sääliä ja vaadi erityishoitoa ja kalliita lääkkeita " helpottamaan" mukakurjaa oloanne. Lähtekää vaikka lenkille.
Sisareni ajatteli ennen noin ja julisti ajatuksiaan kovaan ääneen. Esikoisen jälkeen hän kuitenkin sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen :(
Olisi kiva saada vastauksia alkuperäiseen kysymykseen.
Ap