Onko teillä epätodellinen olo kun mietitte entistä elämäänne?

On, joo. Kun ajattelen itseänikin siltä ajalta, olen aivan eri ihminen. Olin kolmekymppinen. Oli haaveita jostain ihme hienosta tulevaisuudesta, jonkin mahtavan odotus. Nyt oon tässä, eikä sellaista koskaan tullut. Päinvastoin, kaikki meni. Ja silti olen paljon tyytyväisempi kuin silloin, eikä enää ahdista. Sisko kylläkin sanoi, että olen kyyninen. En näe sitä niin. Olen vain katsonut tyhjyyttä silmiin. Ja nykyään se kääntää katseensa ekana, en enää minä.

Kaikki entiset elämät ovat epätodellisia koska ne ovat entisiä elämiä.

Tuntui että kaikki on mahdollista ja että maailma on kiva paikka. Sitten tulivat koronasulut, jätti-inflaatio ja sodan uhka, minkä lisäksi ihmiset ovat paljastuneet hyvinkin typeriksi ja epämiellyttäviksi olennoiksi. Maailma onkin aivan paska paikka.

Mulla on usein epätodellinen olo. Esim.töissä ollessani joskus tulee tunne, että en ole tässä oikeasti. Joskus myös muistelen lapsuuttani ja tuntuu, että oliko sitä tosiaan olemassa. Kaikki oli muka mahdollista. 

Joo ja olen onnellinen että se vanha elämä on takana päin.

Ei ole. 

Ai jaa. Luulin että nyt voisin kertoa siitä kun olin Faarao Kheper Egyptissä.

On, useastikin. Päälle kolmekymppinen nyt ja monta seurustelusuhdetta mahtunut tähän elämään. Sen aikaisia kaveriporukoita jne. Oikeastaan juuri mitään muuta pysyvää ei ole ollut kuin 2 ystävää ja suku. Lapsuutta mietin myös usein, se oli ihanaa aikaa ja välillä liikutun kun kävelen vanhan kouluni ohi, olisi niin ihana palata siihen aikaan. Perheemme arki oli tavallista vaikkakin suht vaatimatonta mutta jotenkin tosi lämmintä ja onnellista, pidin koulusta paljon ja se rytmitti ihanasti elämää. 

Kyllä tuntuu. Itselläni nyt ns. neljäs elämä alkanut ja kaikki nuo entiset tuntuu joltain oudolta unelta.  

Joo. Oli lapsuus ja nuoruus. Sitten alkoi alamäki, haitallinen ihmissuhde. No siitäkin selvittiin ja tapasin lasteni isän. Perhe- elämää elettiin lähes parikymmentä vuotta. Nyt ollaan sitten eronneita ja karanneita ja kaikki mennyt tuntuu todellakin välillä epätodelliselta. Uutta kohti uuden rakkauden kanssa. Täyttä elämää siis

No minusta se on tietyllä tavalla luonnollista. Olen esimerkiksi asunut nuorena ulkomailla ja siellä tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja reissannut spontaanisti vähällä rahalla siellä täällä. Onhan se aika erilaista kuin tämä perheenäidin keskiluokkainen elämä, joka perustuu aika pitkälti tarkkoihin rutiineihin ja töiden/lasten/harrastusten asettamiin aikatauluihin. Molemmat elämät on ihania, mutta etenkin tuo ulkomaan jakso palmupuiden alla tuntuu ihan unenomaiselta. Samoin myös lukiovuodet ja ensirakkaus. Onnekasta olla ja elää ja kokea kaikkea erilaista.

Kyllä en olisi koskaan uskonut että eksyn niin huonon kumppanin matkaan kuin nyt olen. Mikään elämän vaihe missään ei ole ollut niin surkea kuin tämänhetkinen. 

Kyllä. Lapsuus on sen nimi. Äitini kuoli kun olin lapsi, ja siihen päättyi yksi elämänvaihe. Se tuntuu todella epätodelliselta. Muistan meidän kodin, jossa asuttiin, kun olin alle kouluikäinen, muistan naisen, joka luki satuja ja piti sylissä. Muistan sen päivän, kun muutettiin pois, äiti oli kuollut ja minulle jäi mieleen naapurintyttö, joka itki pihalla ja vilkutti, kun lähdettiin pois. Se tuntuu epätodelliselta.

On epätodellinen olo. Ei se ollut mun elämää...

Ei ollenkaan haikea! Hyvä että on ohi se elämä 😎

Minulla on epätodellinen olo kun mietin nykyistä elämääni. Olenko todella näin vanha ja toinen jalka haudassa. Tuntuu että vasta muutama vuosi sitten olin 18.

Mulla ne ovat olleet selkeitä vaiheita. Ja seuraavaksi on tullut jotain muutan. Nyt lilluttelen keski-iän itsekkyydessä, lainat on maksettu, lapsi maailmalla, ei syytä painaa pitkää päivää ja pusertua keskiluokkaisiin raameihin.

Välillä ihmettelen miten en ole kuollut tai vankilassa.

Entinen elämäni oli kamala. Olin onneton ja masentunut vuosia. Sitten muutin koko elämäni: myin kaiken mitä minulla oli, lopetin työt, lähdin huonosta parisuhteesta, muutin, aloin opiskella ja nostin opintolainaa selviytymiseen.

Nyt minulla on ylempi yliopistotutkinto ja olen niin ylpeä, että otin riskin ja muutin koko elämäni. Muuten eläisin vieläkin sitä toivotonta ja surullista elämää.

Ennen en nähnyt mahdollisuuksia missään - nyt koko maailma on avoin ja olen itse ihmisenä paljon vahvempi ja itsenäisempi kuin koskaan ennen.

Elin kolmekymppiseksi asti muiden mielipiteiden ja odotusten mukaan. Sen jälkeen oli muutaman vuoden murroskausi, kunnes sitten lähemmäs nelikymppisenä aloin tuntea itseni omaksi itsekseni. Edellinen elämäni tuntuu nyt ajateltuna kummalliselta.