Muita kotiäitejä joita ahdistaa kauheasti ajatus et pitää joskus palata töihin?

Itsellä kyllä ihan päinvastainen tunnelma, mä tulen hulluksi kun ei ole mitään aikuisten tekemistä. Vihaan leikkipuistoelämää ja siedän sitä vain siksi että rakastan lapsiani niin paljon. Työstäni oikeasti pidin.

vaihtaa työpaikkaa/alaa? Jos löytyy joku kiinnostava työ, niin olisiko helpompaa jatkaa työelämässä?

Itselläni siis virka, josta irtisanouduin oltuani 5 vuotta poissa. Miehellä ok tulot, joilla pärjätään. Tietysti, jos olisin palannut töihin, olisi tulotasomme jotain aivan toista. Silloin matkustelisimme joka vuosi lämpimään ja muutenkin olisi varaa enemmän luksukseen. Mutta se ei olisi ollut sen arvoista, että me molemmat olisimme painaneet töissä alalla, jossa aikamoinen stressi.



Nyt kotona on vanhempi, joka oikeasti jaksaa kuunnella lasta ja puuhata myös arkisin vaikka mitä eikä vain tyrkätä muiden vastuulle. Mies voi rennommin tehdä töitä, kun ei tarvitse painaa tukka putkella työn ja kodin väliä.



Valintoja siis, jos siihen on mahdollisuus...



ps. ja mulla lapset jo koulussa ja eskarissa mutta lyhyet päivät heille on luksusta. Ehditään jutella, tehdä läksyt, poimia sieniä, käydä uimassa jne. Kova on tunku myös kavereilla meille, kun on joku aikuinen heitä varten...

ja jos on liian monen vuoden tauko, pelkään putoavani kyydistä totaalisesti vaikka aika pudonnut olo on nytkin =). Minulla on tosi paljon kavereita ja

osa äitiyslomalla tai vuorotyössä joten saan aina aikuista seuraa kun sitä kaipaan. Puistomammojen kanssa en itsekään juuri ole tutustunut. ap

niin paljon kuin työ voi kiinnostaa. Mieluiten olisin aina kotona! ap

edes "nappaa" ollenkaan!?



t. kohta 15 vuotta putkeen kotona ollut...jolla vakipaikka kyllä on edelleen odottamassa:)

Jopa kotona oloon.



Sun lapsesi ovat vielä niin pieniä, että on aivan luonnollista kammoksua ajatusta, että kiikuttaisit heitä vieraalle hoitoon ja raahaisit itsesi joka aamu kiireessä työpaikalle.



Mutta aika tekee välillä ihmeitä, jossain vaiheessa susta yllättäen alkaa ehkä tuntua siltä, ettei pelkkä kotiäitys yksistään riitä sinulle elämänsisällöksi, vaan ajatteletkin, että sulla olisi luultavasti paljon muutakin annettavaa kuin lastenhoito, siivoaminen, pyykinpesu, kodinhoito ym.



Nyt se ei ole ajankohtaista, mutta parin vuoden päästä voi hyvinkin olla. Ei kannata ahdistua nyt asiasta, mikä ei missään määrin ole tarpeellista juuri nyt.

Priorisoin asioita eri tavalla. Ja mies tietenkin ajattelee asioista samalla tavalla, ei me muuten yhdessä oltaiskaan.

Ei vain oikein enää lasten jälkeen napannut olla jatkuvasti ajan hermolla alalla, jota en kokenut niin mielekkääksi ja merkittäväksi.



Aionkin tässä pikku hiljaa etsiä ihan muuta työtä, osa-aikaista ja todennäköisesti erittäin huonosti palkattua :) Ihmisten auttamiseen se kuitenkin liittyy. Teen sitä 4-5 tuntia päivässä, saan pientä korvausta, hyvän mielen ja silti voin olla lasteni käytettävissä klo 13 alkaen.

Ei ole pakko valita totaalista tippumista tai työntekoa.

Maksaako puolisonne teille kuukausittain eläkesäästöjä? Vai millä tavalla olette ratkaiseet nämä kysymykset? Vai oletteko te yksinkertaisesti vain niin varakkaita, ettei eläkepäiviä tarvitse miettiä edes siinä tapauksessa, että joskus liitto päättyisi avioeroon?

Itsetunto oli sen verran alentunut muutaman vuoden kotiäitiyden aikana. Pelkäsin että mut naurettaisiin pihalle työhaastatteluista, jos edes sellaisiin pääsisin. Onneksi sain työpaikan suhteilla, (sukulaisen firmasta) eikä työhön meno sitten enää ahdistanut yhtään. Olin alkanut tuntea itseni kodinkoneeksi.

viiden kotona vietetyn vuoden jälkeen. Palasin hyvillä mielin ja lapsetkin viihtyvät päiväkodissa. Mutta jo nyt on alkanut rassata tämä työn ja kodin yhdistäminen! Töissä jouduin heti hirveään härdelliin mukaan, on kuin en olisi poissa ollutkaan. Ja lapset on koko ajan sairaina (niin klisee päivähoidon aloituksesta, mutta niin totta..!) ja musta tuntuu, että oon nyt koko ajan ruikuttamassa pomolle jostain poissaoloista jne. ja tunnen itseni lusmuksi -vaikka parhaani koko ajan yritän! Itse en tähän päälle uskalla edes sairastaa ja siksi olenkin ollut flunssaisena töissä toista viikkoa... Toivottavasti ei mitään jälkitauti tule, se vielä puuttuisi. Suututtaa jotenkin niin tämä, en usko että perheellisiä (erityisesti pienten lasten vanhempia) loppujen lopuksi ymmärretään loputtomasti työpaikoilla. Pahoin pelkään, että joitakin ihmisiä tämä töissä ja kotona huopaaminen ärsyttää. Mutta ei tässä vaihtoehtojakaan ole, olen b-luokan työntekijä ja b-luokan äiti...



terv. nimim. Vähän huono päivä :(

Eihän se tietenkään eläkettä korvaa. Mutta pieni lisä kuitenkin. Mieheni tulee saamaan hyvää eläkettä mutta jos erottaisiin, niin sitten täytyisi eläkkeellä vain oppia tulemaan toimeen vähällä. Kyllä se varmaan onnistuisi. Saisin puolet meidän omaisuudesta, olen ainoa perillinen omien vanhempieni kuollessa + pieni eläke, niin varmasti sillä pärjäisin joten kuten.



Mutta elämässä voi tapahtua paljon ennakoimattomia tapahtumia, joten en jaksa elää tätä elämää murehtimalla etukäteen. Se, että ehkä tulen olemaan hieman varattomampi eläkeiässä on pienempi paha kuin nämä ruuhkavuosien paineet, joissa olisin ehkä menettänyt terveyteni, avioliittoni, lasteni kunnioituksen...Kukaan ei tiedä, mitä olisi voinut tapahtua tai mitä tulee tapahtumaan.