Kuinka esitellä itsensä puhelimessa muistisairaalle?

"Hei, pankista soitellaan. Kerrotko tunnuslukusi?"

Vierailija kirjoitti:

Mummolle muistitaulu puhelimen viereen.

Eli a4 mihin kirjoitettu selkeästi lähisukulaisten nimet ja piiirretty sukupuu missä nimet oikeissa kohdissa.

Sitten neuvotaan että kun vastaa puhelimeen, aina taulu käteen mistä voi tarkistaa että kenen kanssa puhuu

Hah ei tule onnistumaan.

Vierailija kirjoitti:

"Hei, pankista soitellaan. Kerrotko tunnuslukusi?"

Juu, senhän tämä muistisairas luonnollisesti muistaa ja kertoo, vai? Vaikka ei muista puolisoaan eikä tunnista kotiaan. 

Sukulaisella x oli muistisairaus. Sen takia etäännyin hänestä. Ei ollut kyse mistään halveksunnasta tmv., vaan siitä, etten yksinkertaisesti osannut enää olla yhteydessä. En tiennyt miten muistisairas kohdataan. En minä terveenä yksinkertaisesti ymmärrä miten he maailman näkevät. Olen jotain videoita katsonut, mutta nekin ovat jonkun terveen tulkintaa, ei absoluuttinen fakta.

Oli tosi kivaa, kun tähän päälle sukulainen y sitten painosti ja syyllisti siitä, etten ollut yhteydessä sukulaiseen x. En tänä päivänäkään, vuosia ja vuosia myöhemmin osaisi. Kun en vain tiedä mitä pitäisi sanoa, mitä ei pitäisi ja miten he mitäkin ymmärtävät. Muistisairaus on todella inhottava ja vaikea vaiva myös läheisille.

Annoin itselleni anteeksi jo vuosia sitten. En nykyäänkään suostu tuntemaan huonoa omatuntoa siitäeä etääntymisestä. Enhän minä HÄNESTÄ etääntynyt, vaan siitä katalasta sairaudesta. Ei sukulainen ollut oma itsensä, joten en erääntynyt hänestä vaan siitä miksi sairaus häntä muutti. Surutyötäkin tein jo silloin. 

Vierailija kirjoitti:

Annoin itselleni anteeksi jo vuosia sitten. En nykyäänkään suostu tuntemaan huonoa omatuntoa siitä etääntymisestä. Enhän minä HÄNESTÄ etääntynyt, vaan siitä katalasta sairaudesta. Ei sukulainen ollut oma itsensä, joten en erääntynyt hänestä vaan siitä miksi sairaus häntä muutti. Surutyötäkin tein jo silloin. 

Suloinen, mutta turha pohdinta. Muistisairaus on raaka. Itse lopetin käymästä mummoni, isän äidin,  luona, kun hän luuli minua äidikseni. Hän ei muistanut saaneensa lapsenlapsia, joten oli turha korjata mummoa. Epäloogista kyllä, hän muisti tarkasti vanhempieni eron, joka luonnollisesti oli lapsenlasten syntymää tuoreempi tapahtuma. Hän alkoi haukkumaan, tai joskus itkemään ja anelemaan, että huolin isäni takaisin. Vanhempieni ero oli ollut ilmeisesti mummolle iso juttu, ja minun näkeminen aktivoi tämän aina uudelleen.

Voin vannoa, että mikään, yhtään mikää ei olisi tähän auttanut. Yhtä varmaa oli, että nuo vierailut eivät enää tietyn pisteen jälkeen tuottaneen muuta kuin tuskaa mummolle. Ja mulle. Olisi vain pitänyt luopua käynneistä aikaisemmin.