Häpeääkö kukaan omaa sairautta/mielenterveyttä?

Ehkä kaukasempien sukulaisten kanssa, muuten ei.

ollut masennusta ja itsetuhosia ajatuksia+ahdistuneisuushäiriö

Häpeä on sairaus. 

En ole ylpeä seksiaddiktiostani.

En varsinaisesti häpeä mielenterveysongelmiani ja sitä että olen sen takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Mutta koska tiedän että ihmiset osaavat olla julmia ja olen ennenkin joutunut ostrakismin uhriksi niin kontekstista riippuen kerron sepittämäni vaihtoehtoisen peitetarinan silloin kun tiedän että en voi jäädä kiinni valehtelusta ja että siitä saattaisi olla minulle hyötyä.

Koska miksi ihmeessä haluaisin tietoisesti sabotoida omat mahdollisuuteni viimeinkin päästä eteenpäin elämässäni? Koskaan ei voi tietää millaisia mahdollisuuksia uusista ihmissuhteista voi aueta.

KYLLÄ. Osalle en kerro lainkaan olevani mt- syistä kuntoutustuella, vaan "downshiftaan", osalle olen burn outissa/masentunut. Traumoista ja fobiasta en kerro kuin muutamalle läheiselle. On vaikeaa. 

Olisi ihan kiva, jos voisi asiallisesti puhua omista kuntoutustukikuulumisistaan samalla tavalla kuin joku puhuu työprojektistaan/ työpaikan ilmapiiriongelmasta tms. Jotenkin vaan vakava mt-ongelma on melkoinen keskusteluntappaja. Minusta ei edes (onneksi) näe (ainakaan vielä) suoraan päältä, että on mt-systeemi meneillään, joten vastapuoli ei varmaan siksikään osaa orientoitua siihen, että olen niin vakavasti sairas. 

En koe tarvetta avautua sairauksista. Kerron vastentahtoisesti niille joille se jotenkin kuuluu eli hoitotahoille ja muille joiden elämään se jotenkin käytännössä vaikuttaa. Jos ei olisi pakko niin en puhuisi kenellekään, en haluaisi itsekään olla sairauteni kanssa missään tekemisissä enkä koe että sen muitakaan pitäisi kiinnostaa, enkä myöskään halua mitään empatiaa, kannustuksia tai varsinkaan neuvoja asian suhteen. Siinä joutuu vaan selittämään paljon ja kohtaamaan toisten vaivautuneita fiiliksiä, mikä turhauttaa. Ei myöskään houkuttele se ajatus, että toiset puhuu muunneltuja versioita asioistani eteenpäin, vaikkei se olisi pahantahtoista.

Jos kukaan ei tiedä siitä, ei ole mitään kerrottavaa eikä siis mitään hävettävää.

*jatkaa manifestin tehtailuaan intensiivisellä vimmalla*

Vierailija kirjoitti:

Jos kukaan ei tiedä siitä, ei ole mitään kerrottavaa eikä siis mitään hävettävää.

*jatkaa manifestin tehtailuaan intensiivisellä vimmalla*

Se on vielä pahempaa, että kukaan tietää, mutta kukaan ei välitä. 

Mitähän hävettävää tässä kilpirauhasen vajaatoiminnassa olisi? En kyllä itse keksi.

Vierailija kirjoitti:

KYLLÄ. Osalle en kerro lainkaan olevani mt- syistä kuntoutustuella, vaan "downshiftaan", osalle olen burn outissa/masentunut. Traumoista ja fobiasta en kerro kuin muutamalle läheiselle. On vaikeaa. 

Olisi ihan kiva, jos voisi asiallisesti puhua omista kuntoutustukikuulumisistaan samalla tavalla kuin joku puhuu työprojektistaan/ työpaikan ilmapiiriongelmasta tms. Jotenkin vaan vakava mt-ongelma on melkoinen keskusteluntappaja. Minusta ei edes (onneksi) näe (ainakaan vielä) suoraan päältä, että on mt-systeemi meneillään, joten vastapuoli ei varmaan siksikään osaa orientoitua siihen, että olen niin vakavasti sairas. 

Kuntoutustuesta ei kannattane tehdä sen ihmeempää identiteettiä. Monissa maissa moisista ei olla kuultukaan eikä mt-systeemejä ole olemassakaan. Ja eihän kukaan flunssasta kärsijä kiepu kaupungilla kutsuen itseään kaikille flunssalaiseksi. On pieniä eroja, on suuria eroja ja kaikki menevät aina sekaisin kaikilla; ehkä tämä kuuluu asiaan.

Häpeän pahaa sosiaalisten tilanteiden pelkoani

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kukaan ei tiedä siitä, ei ole mitään kerrottavaa eikä siis mitään hävettävää.

*jatkaa manifestin tehtailuaan intensiivisellä vimmalla*

Se on vielä pahempaa, että kukaan tietää, mutta kukaan ei välitä. 

Lääke ei ole saada tuhannennen kerran jotain kysymään epäkiinnostuneena mitä kuuluu. :D ajatus että kukaan ei välitä on ajatus. Yksinäisenkään ajatuksen ei pidä etsiä seuraa kauempaa kuin mistä seuraa on heti saatavilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

KYLLÄ. Osalle en kerro lainkaan olevani mt- syistä kuntoutustuella, vaan "downshiftaan", osalle olen burn outissa/masentunut. Traumoista ja fobiasta en kerro kuin muutamalle läheiselle. On vaikeaa. 

Olisi ihan kiva, jos voisi asiallisesti puhua omista kuntoutustukikuulumisistaan samalla tavalla kuin joku puhuu työprojektistaan/ työpaikan ilmapiiriongelmasta tms. Jotenkin vaan vakava mt-ongelma on melkoinen keskusteluntappaja. Minusta ei edes (onneksi) näe (ainakaan vielä) suoraan päältä, että on mt-systeemi meneillään, joten vastapuoli ei varmaan siksikään osaa orientoitua siihen, että olen niin vakavasti sairas. 

Kuntoutustuesta ei kannattane tehdä sen ihmeempää identiteettiä. Monissa maissa moisista ei olla kuultukaan eikä mt-systeemejä ole olemassakaan. Ja eihän kukaan flunssasta kärsijä kiepu kaupungilla kutsuen itseään kaikille flunssalaiseksi. On pieniä

No joo, mutta paha selittää mitä töissä on meneillään, kun ei ole mitään. Eikä se mikään identiteetti ole, vaan välttämätön toimeentulon lähde ajalle, kun ei pysty itse ansaitsemaan elantoaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mitähän hävettävää tässä kilpirauhasen vajaatoiminnassa olisi? En kyllä itse keksi.

Tyroksiinia nassuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kukaan ei tiedä siitä, ei ole mitään kerrottavaa eikä siis mitään hävettävää.

*jatkaa manifestin tehtailuaan intensiivisellä vimmalla*

Se on vielä pahempaa, että kukaan tietää, mutta kukaan ei välitä. 

Lääke ei ole saada tuhannennen kerran jotain kysymään epäkiinnostuneena mitä kuuluu. :D ajatus että kukaan ei välitä on ajatus. Yksinäisenkään ajatuksen ei pidä etsiä seuraa kauempaa kuin mistä seuraa on heti saatavilla.

Joo, niihin "mitä kuuluu" vastaan kuten kuuluukin, "mitäs tässä", "ei ihmeempiä" jne. Mutta olisi ihan oikeasti kiva, jos voisi kertoa oman elämänsä tärkeistä jutuista samalla tavalla kuin vaikka taloprojektista, lapsen uudesta harrastuksesta, uuden auton mietinnästä, työpaikanvaihdosta tms. Eivät minun ystäväni oikeasti tiedä nykyisestä elämästäni mitään ja se on minusta outoa, että työssä ollessa se kiinnosti ja nyt ei. 

Vaikka ei itse lainkaan häpeäisi, asia on silti vaikeaa jakaa muiden kanssa. Saattaa käydä niin, että periaatteessa hyvinkään fiksu läheisesi ei kykene sitä mitenkään jakamaan: kuuntelee kertaalleen, mutta pidemmän päälle mitään jakamista ei muodostu. Sama koskee kyllä monia muitakin pitkäaikaissairauksia. Harvalla on kypsyyttä ja syvyyttä ja kestokykyä toisen ihmisen taakkojen edessä.

Kyllä häpeän masennusta ja persoonallisuushäiriötä, enkä puhu niistä aina edes läheisilleni. Olen pahimmat ajat jo käynyt läpi, ja nykyoireiden kanssa pärjään aika hyvin itsekseni. Mielestäni on itsensä suojelemista, ettei esimerkiksi kerro someen omia diagnoosejaan. Mielelläni en tietäisi muidenkaan diagnooseista ja toivon, etten enää joutuisi kenenkään pahan olon oksennusämpäriksi. Ystävyyssuhde ei voi perustua siihen, että toinen kaataa pahan olonsa toisen niskaan. Asiallisella tasolla olen valmis keskustelemaan mt-ongelmista eikä aihe ole mulle muuten kiusallinen, mutta terve rajanveto siihen keskusteluun on joskus vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka ei itse lainkaan häpeäisi, asia on silti vaikeaa jakaa muiden kanssa. Saattaa käydä niin, että periaatteessa hyvinkään fiksu läheisesi ei kykene sitä mitenkään jakamaan: kuuntelee kertaalleen, mutta pidemmän päälle mitään jakamista ei muodostu. Sama koskee kyllä monia muitakin pitkäaikaissairauksia. Harvalla on kypsyyttä ja syvyyttä ja kestokykyä toisen ihmisen taakkojen edessä.

En vaan tajua, jos siitä puhutaan ihan samalla tasolla kuin muustakin, miksi se pitää kokea jotenkin taakaksi? 

paska