Lue keskustelun säännöt.
Tajuatteko kuinka onnekkaita olette te, jotka rakastutte ja se on mollemminpuolista?
03.01.2025 |
Olen reilu 50 vuotias nainen ja koskaan en ole saanut kokea tällaista onnea. Teininä olin onnettoman rakastunut poikaan, jolta sain lähinnä pelokkaita katseita, en muuta. Sitten sydän särkyneenä tyydyin suhteeseen, jossa mies selvästi oletti löytäneensä lopunelämän kumppanin, mutta itselle se oli lähinnä ystävyyttä tai jotain epätoivoista suhteen halua. Sen jälkeen n.3 kymppisenä koin äkkirakastumisen, mutta se oli silkkaa julmuutta miehen puolelta, koska minä olin rakastunut, hän ei. Olin hänelle pelkkä laastari, jonka mies myönsikin vuosien jälkeen. Sittemmin olen todella ihstunut vielä kerran, mutta silloinkaan mies ei ollut tarpeeksi minuun alkaakseen suhteeseen. Harmittaa kun elämä on mennyt onnen etsimiseen ja en usko sitä enää löytyvänkään.
Kommentit (32)
Tajuan, ehkä itsellänikään se tie ei ole ollut niin suoraviivainen niin sitä osaa arvostaa. Tuli oltua naimisissakin kun joku piti löytää, mutta lähes neljäkymppisenä kolahti ihan täysillä nykyisen mieheni kanssa. Se siis voi tapahtua vielä kypsemmälläkin iällä vaikka sitä vähiten odottaisi, sinullakin on yhä siihen mahdollisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnes mies sekoaa, tappaa lapset ja naisen.
Rakkaus kasvaa ajan myötä. Alussa tarvitaan vain ripaus kemiaa, ja kiinnostus tutustua toiseen. Ja tietenkin kahden ihmisen sopia toisilleen riittävästi. Täydellisyyttä ei kannata tavoitella tässäkään, ja mikä se edes olisi?
Tuhoisin on kaiken humalluttava ihastuminen tai rakastuminen. Siinä 99% varmuudella rakastumisen kohde ei ole se toinen ihminen aidosti, vaan rakastutaan oman mielikuvituksen rakentamaan illuusioon. Johon se toinen ihminen harvoin istuu oikeasti. Voi sitten osoittautua vaikka minkälaiseksi ihmishirviöksi todellisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus kasvaa ajan myötä. Alussa tarvitaan vain ripaus kemiaa, ja kiinnostus tutustua toiseen. Ja tietenkin kahden ihmisen sopia toisilleen riittävästi. Täydellisyyttä ei kannata tavoitella tässäkään, ja mikä se edes olisi?
Tuhoisin on kaiken humalluttava ihastuminen tai rakastuminen. Siinä 99% varmuudella rakastumisen kohde ei ole se toinen ihminen aidosti, vaan rakastutaan oman mielikuvituksen rakentamaan illuusioon. Johon se toinen ihminen harvoin istuu oikeasti. Voi sitten osoittautua vaikka minkälaiseksi ihmishirviöksi todellisuudessa.
Kaiken humalluttava rakastuminen ei välttämättä kohdistu ventovieraaseen. Minulla se tapahtui niin, että toinen osapuoli oli yli kymmenen vuotta ollut olemassa kaverina ja vasta sitten tarina syventyi. Mitään tunteita ei kuitenkaan ollut moneen vuoteen. Väittäisin että siinä vaiheessa kun lopulta rakastuin tiesin aika hyvin kuka hän on, ja luultavasti juuri siksi lopulta rakastuin kun opin hänet riittävästi tuntemaan. Mutta kun se tunne syntyi se tuli humauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä olen 35v nainen. Olen tosi kuulemma tosi kiva ja näin mut kelpaan vaa kaverina kaikille. Muiden kaa sit perustetaan perheet ja mennään naimisiin. Mä jäin yksin.
Tajuan olevani todella onnekas ja aika usein pysähdynkin oikein arkiaskareiden kesken miettimään onko tämä tottakaan. Elämäni on ollut aika epäonnista ja en olisi IKINÄ uskonut kokevani tällaista rakkautta. Tiedän kyllä tällaisen onnen olevan harvinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"The greatest thing, you'll ever learn, is just to love, and be loved in return"
Älä vielä menetä toivoasi! Elämääsihän on jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus kasvaa ajan myötä. Alussa tarvitaan vain ripaus kemiaa, ja kiinnostus tutustua toiseen. Ja tietenkin kahden ihmisen sopia toisilleen riittävästi. Täydellisyyttä ei kannata tavoitella tässäkään, ja mikä se edes olisi?
Tuhoisin on kaiken humalluttava ihastuminen tai rakastuminen. Siinä 99% varmuudella rakastumisen kohde ei ole se toinen ihminen aidosti, vaan rakastutaan oman mielikuvituksen rakentamaan illuusioon. Johon se toinen ihminen harvoin istuu oikeasti. Voi sitten osoittautua vaikka minkälaiseksi ihmishirviöksi todellisuudessa.
Ihankohan noin on? Olen kokenut molemminpuolisen kaiken humalluttavan rakastumisen kolmikymppisenä. Muutimme yhteen alle kuukauden päästä ensitapaamisesta ja naimisiin mentiin alle vuoden kuluttua, perustettiin perhe, rakennettiin oma talo, kasvatettiin lapset maailmalle. Edelleen onnellisesti yhdessä, jo 26 vuotta. Toki rakkaus muuttaa muotoaan vuosien myötä, mutta voimakas tunne on hyvä pohja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakkaus kasvaa ajan myötä. Alussa tarvitaan vain ripaus kemiaa, ja kiinnostus tutustua toiseen. Ja tietenkin kahden ihmisen sopia toisilleen riittävästi. Täydellisyyttä ei kannata tavoitella tässäkään, ja mikä se edes olisi?
Tuhoisin on kaiken humalluttava ihastuminen tai rakastuminen. Siinä 99% varmuudella rakastumisen kohde ei ole se toinen ihminen aidosti, vaan rakastutaan oman mielikuvituksen rakentamaan illuusioon. Johon se toinen ihminen harvoin istuu oikeasti. Voi sitten osoittautua vaikka minkälaiseksi ihmishirviöksi todellisuudessa.
Ihankohan noin on? Olen kokenut molemminpuolisen kaiken humalluttavan rakastumisen kolmikymppisenä. Muutimme yhteen alle kuukauden päästä ensitapaamisesta ja naimisiin mentiin alle vuoden kuluttua, perustettiin perhe, rakennettiin oma talo, kasvatettiin lapset maailmalle. Edelleen onnellisesti yhdessä, jo 26 vuotta. Toki rakkaus muuttaa muot
Samaa mieltä, olen aiempi kirjoittaja joka kertoi löytäneensä humalluttavan rakkauden vasta neljänkympin tienoilla. Mainitsin ensimmäisen avioliiton, joka oli juuri tällainen jota yritettiin sen pohjalta että rakkaus kasvaisi ajan myötä. Oli vain se kiinnostus tutustua toiseen ja sen pohjalta taaperrettiin kymmenen vuotta eteenpäin. Mutta mitä sitten kun se ei lopulta kasvakaan siitä sen suuremmaksi? Itse en kestänyt ajatusta siitä että loppuelämäni pohjautuisi siihen vaimeaan kiinnostukseen.
Itsekin olin jo kypsässä iässä, 47, kun kohtasin elämäni rakkauden. Olin ollut kahdessakin pitkässä parisuhteessa "hyvän ja mukavan" kanssa. Olin toki kiintynyt vuosien varrella, mutta en koskaan kokenut rakastavani. Nykyinen mieheni oli ensimmäinen, johon aidosti rakastuin, ja se rakastuminen on jalostunut syväksi rakkaudeksi. Onnekseni tämä tunne todellakin oli molemminpuolinen. Mieheni on sanonut että ennen minua hän kyllä luuli rakastaneensa, mutta nyt hän tietää paremmin. Joskus ajattelin että kunpa olisimme kohdanneet jo aiemmin. Nykyään ajattelen että elämä oli muovannut meistä juuri täydelliset toisillemme juuri silloin kun kohtasimme.
Kyllä se voi vielä sinunkin kohdallesi osua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohtalotoveri täällä. Olen 46-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut rakastunut eikä kukaan ole ollut rakastunut minuun. En myöskään ole ollut parisuhteessa, koska koen mahdottomaksi ajatuksen asua jonkun kanssa saman katon alla ja jakaa esim. sänky jos sitä oikeaa tunnetta ei ole. Masennukseenhan tämä on johtanut enkä jaksa enää yhtään uskoa, että rakkautta enää kohdalleni osuisi. Sitä en tiedä miksi tämä oli juuri minun kohtaloni, aika tavallisena itseäni muutoin pidän. En tiedä miten tämän loppuelämän saa kulumaan, kun mitään elämänhalua ei enää ole.
Ihana lukea tarinoita kohtaamisista kypsemmällä iällä. Itsekin olen jo 46, mutta en ole ikinä rakastunut kunnolla, vaikka suhteita on ollut ja kai rakkauttakin jollain tasolla. On ollut myös vahvoja ihastumisia, jotka ovat olleet yksipuolisua jommankumman taholta ja olen aika surullinen, että jäin lapsettomaksi sen oikean ilmaantumatta ajoissa. Viimeisin suhteeni päättyi katkeruuteen siitä, että mies ei halunnut yrittää lasta ja rakkaus kuoli puoleltani pois, vaikka mies halusi kaikin muin tavoin sitoutua. Olen valmistautunut viettämään loppuelämäni yksin, mutta kukapa tietää, vaikka joku olisi vielä olemassa minuakin varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajuan mielestäni hyvinikin. Nuorena se oli epävarmaa, tulista ja salamaniskusta päättyvää. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, ettei se ollut rakkautta vaan ihastumista. Myöhemmissä suhteissa se on ajansaatossa muuttunut rakkaudeksi, eikä nekään suhteet kestäneet erilaisia elämänvalintoja.
Lopulta löysin kolmekymppisenä puolison, jonka kanssa on pysytty yhdessä jo neljännesvuosisata. Haparoivaa ihastumista kuin teininä, kipinöivää yhteiseloa kuin parikymmpisenä ja sitten harmonista ja mukavaa yhdessäoloa pari vuosikymmentä.
Vastaus kysymyseen siis: Kyllä, olen tästä todella kiitollinen joka ikinen päivä.
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotoveri täällä. Olen 46-vuotias nainen enkä ole koskaan ollut rakastunut eikä kukaan ole ollut rakastunut minuun. En myöskään ole ollut parisuhteessa, koska koen mahdottomaksi ajatuksen asua jonkun kanssa saman katon alla ja jakaa esim. sänky jos sitä oikeaa tunnetta ei ole. Masennukseenhan tämä on johtanut enkä jaksa enää yhtään uskoa, että rakkautta enää kohdalleni osuisi. Sitä en tiedä miksi tämä oli juuri minun kohtaloni, aika tavallisena itseäni muutoin pidän. En tiedä miten tämän loppuelämän saa kulumaan, kun mitään elämänhalua ei enää ole.
Pahoittelut kohtalostasi, mutta mitä olet tehnyt asialle? Oletko lähestynyt kiinnostavia miehiä? Vai ainoastaan odottanut passiivisena, että kyllä se elämän prinssi tulee ja vie valkoisella ratsulla paratiisiin?
Minunkin vaimoni teki aikoinaan aloitteen. Miksikö en itse tehnyt? Koska en ikinä uskonut, että niin ihana ihminen voisi olla minusta kiinnostunut. Vaan kun pyysi minua aikoinaan treffeille, tartuin oitis tilaisuuteen ja otin ohjat käsiini. Sillä tiellä on kohta 30 vuotta oltu.
Vierailija kirjoitti:
Ihana lukea tarinoita kohtaamisista kypsemmällä iällä. Itsekin olen jo 46, mutta en ole ikinä rakastunut kunnolla, vaikka suhteita on ollut ja kai rakkauttakin jollain tasolla. On ollut myös vahvoja ihastumisia, jotka ovat olleet yksipuolisua jommankumman taholta ja olen aika surullinen, että jäin lapsettomaksi sen oikean ilmaantumatta ajoissa. Viimeisin suhteeni päättyi katkeruuteen siitä, että mies ei halunnut yrittää lasta ja rakkaus kuoli puoleltani pois, vaikka mies halusi kaikin muin tavoin sitoutua. Olen valmistautunut viettämään loppuelämäni yksin, mutta kukapa tietää, vaikka joku olisi vielä olemassa minuakin varten.
Se ei siis kaatunut rakkauden puutteeseen vaan sinun yksipuoliseen toiveeseesi. Aivan kuten minun pitkä suhteeni aikoinaan haluuni lähteä maailmalle. Valitettavasti aina ei kompromissejä voi tehdä.
Haluan jakaa toivoa-antavan tarinan kanssanne: Vanhampaini erosivat jo 80-luvulla, kun isä petti. Äidillä oli jotain suhteita, muttei niistä oikein mitään tullut, vaikka aina aikansa keskivätkin.
2000-luvun alussa sisareni asui perheineen Aasiassa ja minä olin muttamassa Lontooseen. Suostuttelin, että tehdään pitkään yksin olleelle äidilleni nettideitti-ilmoitus. Suostuttelun jälkeen näin tehtiin ja siihen vastasi kaiketi mukava mies, kun maksoivat lentolippunikin häihin.
Niin kliseistä kuin onkin, aina on tovoa ja onnea.
Niinpä. Ja ihan erityisen hankalaa on aseksuaalina löytää itselle sopiva rakastava kumppani. Olisi edes vähän helpompaa jos kuuluisi enemmistöön. Varmaan olen loppuelämäni yksin.
Ei se molemminpuolinen rakkauskaan mikään taivas välttämättä oo, se voi olla ihan päinvastanen ja jos me katsomme tätä yhteiskuntaa missä me eletään niin todella harva suhde kestää pitkään, ihan sama onko se molemminpuolista vai ei.
Se oikea juju on oppia ensin rakastamaan itseään ja toivon mukaan samanlainen ihminen eksyy siihen vierelle, se suhde ei voi olla terve ennenkuin molemmat rakastaa myös itseään.
<3