Turvaton kiintymyssuhde vanhempiini

Olen nelikymppinen nainen ja ymmärtänyt vasta nyt, että mulla on aina ollut turvaton ja ristiriitainen suhde vanhempiini. 

Äitini oli ahdistunut, läheisriippuvainen, lasten kautta elävä takertuja, jolla on kuitenkin uhriutuvan narsistin piirteitä. Kaikki pyörii sen ympärillä, että hän on tarpeellinen eikä häntä saa kritisoida. Vetäytyy kotiin, ei ole työkykyinen, hyödyntää naisille tyypillisesti "avujaan", osaa olla hurmaava. Arvostelee muita, kaikki sukulaiset ovat ikäviä, mutta olettaa että hänestä pidetään.

Hänessä on myös paljon hyvää, kun tilanne sen sallii. Silloin näyttää hyviä puolia itsestään, on iloinen ja pirteä, antaa lahjoja. Pitää perheensä puolia kaikkia muita vastaan, vaikka kukaan ei vastaan olisikaan.

Isäni on erittäin tunneköyhä, häpeän valtaamassa kodissa kasvanut mykkä työmyyrä, johon ei saanut juuri mitään yhteyttä. Hän toi kyllä rahaa ja piti kotia pystyssä, mutta itse olen ymmärtänyt jopa pelkääväni omaa isääni. Hän on pohjimmiltaan tosi kiltti ja haluaa kaikille hyvää, mutta hänen seurassaan oli aina jotenkin ikävä olla, koska tuntui että teen kaiken aina väärin. Mitään kehuja ja kannustusta ei tullut ikinä mistään, hän oli tosi ankara. Ei kuitenkaan erityisen väkivaltainen, vaikka tuohon aikaan selkäsauna oli vielä "ok". Väkivallan pelko oli.

Ja kun tähän lisätään vielä, että molemmilla vanhemmillani oli suosikkilapsi (en minä) sisaruskatraastamme ja itse olin kotona lähinnä äitini pahan olon sylkykuppi ja isäni välttelemä, on musta tullut valtavan epävarma ja huomionkipeä uhriutuva aikuinen nainen.

Tänä päivänäkin huomaan hakevani vanhempieni hyväksyntää, vaikka en sitä edes tarvitse enää. Inhoan käydä lapsuudenkodissani ja silti mua syyllistetään, jos en käy. Sisarukset kuitenkin käyvät viikottain.

Olen nyt sitten opetellut hyväksymään itseni näin.

Onko muita, joilla samanlaisia muistoja lapsuudesta?