Masentuuko jokainen joka saa diagnoosin vakavasta sairaudesta?

Ei jokainen, mutta varmaan useimmat - joksikin aikaa. Useimmilla se ei kestä loputtomiin ja monilla ei edes kauaa.

Tietysti on paljon vakavia sairauksia, jotka eivät nykyhoidoilla vammauta tai tapa. Itsellänikin on sellainen, se ei ole masentanut kun oikeastaan elämä muuttui vaan paljon helpommaksi diagnoosin (ja siis myös hoidon alkamisen) jälkeen.

Ei masennu. Mutta ei sinänsä ole yllättävää, jos masentuu.

Minua on masentanut terveydenhuollon sekoilut enemmän kuin itse sairaus. 

Riippuu elämänasenteesta. Osa masentuu, osa ei. Toki se kaikille on varmaan aluksi järkytys, mutta oma asenne ratkaisee miten asiaan suhtautuu jatkossa.

Ihminen joka on valmiiksi sairas ja ylipainoinen, ei välttämättä järkyty niin paljon kuin sellainen, joka on nuori ja saanut elää elämisen arvoista elämää.

Ai että sairastuuko jokainen sen diagnosoidun sairauden lisäksi vielä masennukseen joka on diagnosoitavissa kliiniseksi masennukseksi? Hyvä kysymys. Kaksi tuntemaani ihmistä sairastui lisäksi kliiniseen masennukseen sairastuttuaan ensin fyysisesti mutta tietääkseni kumpikaan ei hakeutunut diagnosoitavaksi psykiatrille. Masennussairauden kriteerit täyttyivät selvästi eli väsymystä, itkemistä ja tulevaisuus näytti toivottomalta. Sitten taas esim. Olga Temonenhan on niin positiivinen ja toiveikas.

En masentunut diagnoosista, se oli lopulta helpotus koska just sitä masennusta tuputettiin pitkään diagnoosiksi kun muuta syytä oireille ei ensin löytynyt. Nyt masentaa kun mennyt vuosia ettei sairautta olla saatu ns.remissioon, eli lepovaiheeseen ja voimat ihan loppu rankkaan sairasteluun, sairaalassa oloon, lääkehoitoihin jotka aiheuttavat omat ongelmansa. Elämä on pelkkää sairautta, eikä siihen mahdu mitään muuta. En ole päässyt edes kävelylle sitten elokuun. Sosiaaliset kontaktit hiipuneet olemattomiin. Jäänyt tosi yksin monella tapaa.

Tätini ei masentunut saatuaan tietää että hänellä on parantumaton syöpä

Vierailija kirjoitti:

Riippuu elämänasenteesta. Osa masentuu, osa ei. Toki se kaikille on varmaan aluksi järkytys, mutta oma asenne ratkaisee miten asiaan suhtautuu jatkossa.

Asenne ei ratkaise sitä masentuuko ihminen vai ei, kuten syöpääkään ei voiteta taistelemalla. Toki yhdenlainen asenne on avuksi ja toinen haitaksi.

Sain MS-diagnoosin 1990. Aluksi olin aika masentunut, mutta kun tauti kohteli minua "silkkihansikkain" alkoi elämänilo palaamaan.

Joku tutkimus on ollut että ihminen joka on joutunut pyörätuoliin kokee aluksi elämänlaatunsa huonontuneen paljonkin, mutta olikohan se jo vuoden kuluttua tapahtuneesta arvioi sen usein samalle tasolle kuin ennen pyörätuoliin joutumistaan. Ihminen on yllättävän sopeutuvainen. Toki kuolemaan johtava sairaus, joka heikentää oloa jatkuvasti, on vielä vähän eri asia, mutta kuitenkin. 

Eikös masennuksen pitänyt. Olla välittäjäainesairaus? Miten ne välittäjäainnet nyt sekaisin.menisi just silloin?

Vierailija kirjoitti:

En masentunut diagnoosista, se oli lopulta helpotus koska just sitä masennusta tuputettiin pitkään diagnoosiksi kun muuta syytä oireille ei ensin löytynyt. Nyt masentaa kun mennyt vuosia ettei sairautta olla saatu ns.remissioon, eli lepovaiheeseen ja voimat ihan loppu rankkaan sairasteluun, sairaalassa oloon, lääkehoitoihin jotka aiheuttavat omat ongelmansa. Elämä on pelkkää sairautta, eikä siihen mahdu mitään muuta. En ole päässyt edes kävelylle sitten elokuun. Sosiaaliset kontaktit hiipuneet olemattomiin. Jäänyt tosi yksin monella tapaa.

Ihan mielenkiinnosta kysyn, mikä sinut saa jatkamaan hoitoja, kun elämäsi on mennyt tuollaiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Eikös masennuksen pitänyt. Olla välittäjäainesairaus? Miten ne välittäjäainnet nyt sekaisin.menisi just silloin?

 

Se oli pelkkä teoria yhdessä vaiheessa.

Järkyttyy. Mutta edelleen keikun vielä 30 vuoden jälkeen. 

Ei, vaan alkuun tilkkasen vi,,tutti.

Vierailija kirjoitti:

Eikös masennuksen pitänyt. Olla välittäjäainesairaus? Miten ne välittäjäainnet nyt sekaisin.menisi just silloin?

Nehän menevät sekaisin erilaisista tapahtumista.

Hylätyksi tuleminen ja yksinjääminen aktivoi opioidijärjestelmän ylituotannolle. Hoivan puute altistaa ihmisen liian vähälle oksitosiinille. Valvominen vaikuttaa serotoniiniin. Dopamiinitasot kärsivät, kun elämä on pelkkää kärsimistä ja selviytymistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu elämänasenteesta. Osa masentuu, osa ei. Toki se kaikille on varmaan aluksi järkytys, mutta oma asenne ratkaisee miten asiaan suhtautuu jatkossa.

Asenne ei ratkaise sitä masentuuko ihminen vai ei, kuten syöpääkään ei voiteta taistelemalla. Toki yhdenlainen asenne on avuksi ja toinen haitaksi.

Syöpää sairastettu jo 15 vuotta ja en ole vieläkään masentunut. Kyllä se elämänasenne on aika ratkaiseva, myös elossapysymisen kannalta. Syöpä voitetaan nimenomaan taistelemalla ja vielä en ole luovuttanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En masentunut diagnoosista, se oli lopulta helpotus koska just sitä masennusta tuputettiin pitkään diagnoosiksi kun muuta syytä oireille ei ensin löytynyt. Nyt masentaa kun mennyt vuosia ettei sairautta olla saatu ns.remissioon, eli lepovaiheeseen ja voimat ihan loppu rankkaan sairasteluun, sairaalassa oloon, lääkehoitoihin jotka aiheuttavat omat ongelmansa. Elämä on pelkkää sairautta, eikä siihen mahdu mitään muuta. En ole päässyt edes kävelylle sitten elokuun. Sosiaaliset kontaktit hiipuneet olemattomiin. Jäänyt tosi yksin monella tapaa.

Ihan mielenkiinnosta kysyn, mikä sinut saa jatkamaan hoitoja, kun elämäsi on mennyt tuollaiseksi?

Vaemaan se, että elämä ilman hoitoja on vielä pahempaa?

Vierailija kirjoitti:

Eikös masennuksen pitänyt. Olla välittäjäainesairaus? Miten ne välittäjäainnet nyt sekaisin.menisi just silloin?

Välittäjäaineista riippumatta melkein kaikki masentuvat puolison menehdyttyä tai oman työttömäksi joutumisen takia. Masennuksessa ja sen kestossa on toki aste-eroja.