Paskamainen paikka... perhekriisi, kaipaan neuvoja!

Johan tuollaista miestä lapsikin pelkää.

Ei ole kyse miehen ensimmäisestä lapsesta, mies on " aikuinen" yli 35 vuotias. Haluan yrittää löytää ratkaisun tilanteeseeni, siksi kysyn neuvoja. En yritä hakea hyväksyntää, silloin olisin jo eronnut aikoja sitten.

Olen epäitsekäs kun suostun asumaan miehen kanssa jota en rakasta ja joka purkaa vihansa minuun ja meidän lapseen. Olen kestänyt sen purkauksia yli vuoden joten mistään hätäpäisyydestä ei ole kyse.



Mielestäni mieheni on huijannut mua, kun ei osannut alunperin sanoa ettei halua kanssani perhettä. Siitä kai tässä on kyse, joudun nyt sitten elämään tämän virheen kanssa, yksin tai kolmisin.

Aika moni vastaajista ei näköjään ole elänyt tollaisen miehen kannsa,niin kuin ap.

Mä olen ja elän yhä. Tilanne täsmälleen sama kuin aapeellä, paitsi meillä 2 lasta.

On tosi helppoa sanoa, että " hylkäät" miehen ja plaaplaaplaa, kun itse ette voi tietää minkälaista on elää suhteessa ihmisen kanssa, jolle ei voi päivää sanoa. Kyllähän siinä rakkaus kuolee väkisinkin!

Mä itse mietin,että mitä tekisin...

Mies on muuttunut, koska käy lääkärin puheilla ja syö lääkkeitä, mutta kyllä riidat, murjottamiset ym. on jättänyt minuun jälkensä. En osaa neuvoa sulle antaa, koska itse elän samassa helvetissä.

ainakin olen sitä mieltä, että sinun tulee ennen kaikkea ajatella lastasi, jolle äksyilevä 35-vuotias huutaa ¿turpa kiinni¿ kun on ensin säikyttänyt tämän huutamaan. Ei sitä miestä tarvitse ikuisuuksia ymmärtää ja säälitellä. Vuosi on pitkä aika kolmen vuoden suhteessa, ja 2-vuotiaan lapsen elämästä se on puolet. Kauanko siinä pitäisi odotella ja tukea, että kriisi menee ohi?



t. 16

on vaan vaikeeta kun toivoo että olisi jokin ratkaisu...

-ap

Hän on välillä todella, todella hankala ihminen ja nyt yön tunteina avautui kertomaan, minkälaisessa helvetissä kasvoi. Hän kuulemma rukoili pikkutyttönä äidiltään kerta toisensa jälkeen, että äiti eroaisi, mutta äitinsä oli aina vastannut, että ei voi, koska ei pärjäisi taloudellisesti, jos mies ei elättäisi.



Anoppini syyttää isänsä raivohullusta käytöksestä ja masennustiloista sotaa, joks kuulemma tuhosi hänen isänsä nuoruuden (ennen kuin anoppi siis oli edes syntynyt) mutta sinä et voi kertoa myöhemmin nyt 2-vuotiaalle lapsellesi, että isää nyt vain oli siedettävä, kun ei ole hänen vikansa, että joutui sotaan.



Minullakin on 2-vuotias ja sen ikäiset ymmärtävät todella paljon ja rakentavat koko ajan maailmankuvaansa. Minusta siis on lapsen kannalta pars, jos kokeilette vähän aikaa elämää kaksin ja opettelette rakentamaan suhdetta isään sitten sitä kautta.

25 vastaa

Mulla ei ole aavistustakaan, miksi miehestäni tuli tuollainen yhtäkkiä.

Itseänkin ole syyllistänyt tilanteesta, lasta, työtä, kaikkea.

En tiedä kauanko tätä jaksan. Ei ole helppoa ei...

tai lapseni joutuu pelkäämään. Ja arvaamattomasti suuttuvaa (ja tavaroita heittelevää) miestä lapsesi kyllä pelkää. Eli JSSLAP eli jätä se sika - lapsesi ansaitsee parempaa.

7-vuotta elin vihaisen miehen kanssa. Välissä oli n 1,5 parempaa vuotta. Mutta lapsen syntymisen jälkeen tilanne vaan pahentui koko ajan. Lapsi oli 4-vuotias kun vihdoin muutimme pois.

Vasta silloin aloimme lapsen kanssa oikeasti elämään. Uskalsimme nauraa kotona, ja lapsikin sanoi että olemme turvassa uudessa kodissa.



Lapseen tilanne oli ehtinyt jo vaikuttaa pahemmin. Aluksi luulin että selviämme kun saamme viettää rauhallista elämää, mutta parin vuoden päästä muutosta lapsi alkoi oireilla, ja nyt saa apua terapiassa. Lapsi alkoi vasta vanhempana ymmärtää kokemansa kauheudet, ja oli sulkenut kaiken.



Minäkin luulin suhteen loppuvaiheessa etten rakastanut miestäni enää. Oikeasti kyllä rakastin, kaikki peittyi vaan siihen pelontunteeseen.



Mutta mielestäni elämäni paras teko on ollut erota, ja yrittää antaa lapselleni elämisen arvoinen elämä.

mainitsit, että pelkäät miehen käyvän käsiksi, se on yleensä jo yksi merkki kun hälytyskellojen pitäis alkaa soida. Toinen oli tuo tavaroiden heittely, sekin on yhden sortin perheväkivaltaa. Itse siedin myös vuodenkaksi rähinää ja huutoa, tavaroiden paiskimista, kunnes mies kävi loppujen lopuksi käsiksi. Kumpa olisin tajunnut joko mennä perheterapiaan, koska tiedän mitä tarkoitat sillä yhtenäisellä perheellä jne, tai kumpa olisin tajunnut lähteä jo paljon aikaisemmin. Yksin tuskin tulet loppuiäksesi jäämään, jos päätät lähtä. Mainitsit myös, että et ole rakastunut mieheesi, et kai voi elää loppuelämääsi jonkun kanssa ilman rakkautta ja pelkoa väkivallasta vain lapsesi tähden, joka kuulostaa olevan kauhuissaan jo nyt isänsä käytöksestä...

mutta pikaisesti kyllä sanoisin viestisi perusteella, että ei hyvältä näytä. Olen itse elänyt tuollaisen räjähtelijän kanssa, joka ei osannut puhua, ei kuunnella, ei myöntää virheitään, ei mitään. Lopulta sain löylykauhasta kipeästi takaraivooni kun vaan menetti malttinsa saunoessamme.



Olisi pitänyt lähteä jo aiemmin eikä meillä ollut edes lapsia!!! Nyt on poika ja tasapainoinen ihmissuhde ja ajattelen aivan kauhulla niitä aikoja. En ikinä olisi tahtonut lapseni varttuvan sellaisessa ilmapiirissä.



Joten neuvon kyllä harkitsemaan erittäin tarkasti jatkomahdollisuuksia! Yksi hyvä ja tasapainoinen vanhempi (eli sinä) on lapselle sata kertaa parempi kuin kaksi, joista toinen pelkää ja toinen sekoilee.



Sinuna lopettaisin suhteen. Ennenkuin mitään pahempaa tapahtuu.

Voimia ja tsemppiä!!!

Vierailija:

Meillä on reilu vuoden päivät mennyt huonosti. On ollut hyviä päiviä mutta suurimmaksi osaksi aika on mennyt neuloilla istumiseen kun äijä räjähtelee ja rähisee. Meillä on kaksi vuotias tytär.

Joku kuukausi sitten pätin mielessäni että seuraavan kerran kun mies menettää malttinsa, eroan hänestä(olen kyllä maininnut asiasta joskus hänelle, että ero tulee). Tänään se sitten räjähti oikein kunnolla, huusi tytölle " pidä säki turpas kiinni" ja lähti paiskimaan ovia. Tyttö siis nyyhkytti aikaisempaa huutamista.

Kannattaako mun tällaisen takia erota(3v. suhteesta), en rakasta miestä, en tiedä ollaanko edes ystäviä enää. Tyttären takia haluaisin että perheessämme on mies. Kunpa olisi tasapainoinen sellainen...

En vaan jaksais enään ympäröidä itseäni ihmisillä jotka murjottaa ja huokailee jatkuvasti, eikä osaa puhua ongelmistaan.

Osaisko joku kertoa omakohtaisia kokemuksia, neuvoja? Kiitos!

Jos olette olleet ainoastaan 3 vuotta yhdessä ja niistäkin on vuosi mennyt huonosti, niin en kyllä katselisi päivääkään miestä! Minulla on 12 yhteistä vuotta takana mieheni kanssa, avioliittoakin pian 11 vuotta. Silloin voidaan puhua pitkästä suhteesta. Meillä 10 ensimmäistä vuotta olivat silkkaa onnea, vaikka niihin vuosiin mahtui kaksi lasta reilun vuoden ikäerolla.

Ei ole lapsen, ei sinun tai tuskin edes miehesi etu, että olette kaikki onnettomia. Jos haluat lapsesi parasta, tuskin haluat hänelle miesmalliksi ihmistä joka huutaa 2-vuotiaalle syyttä.

joku tuossa mainitsi, että jos miehesi ei vielä ole vetänyt sinua turpaan niin tuskin vetääkään. VÄÄRIN VÄÄRIN JA VÄÄRIN. meillä henkinen väkivalta ja reuhaaminen alkoi raskausaikanani, turpaan tuli vasta kun lapsi oli 2v. Te, jotka ette ole elänyt tuollaisen miehen kanssa, ette voi antaa neuvoja!

Sori että korotan ääntä mutta saman kokeneena sanon, että tuo on vaan vaihe. Sekä se että mies on kiukkuinen ja kamala ja väsynyt, ja se että MYÖS sinä olet hänen silmissään kiukkuinen ja kamala ja väsynyt, ja vielä sekin, että hän on sinun SILMISSÄSI kiukkuinen ja kamala ja väsynyt.



Lapsen tulo on ihmiselle ja suhteelle varmaan yksi rankimpia vaiheita. Ensiksi yrittäkää molemmat muistaa mikä oli siinä toisessa kivaa ennen lasta. Vannon että kun lapsi on vaikka neljän niin ne omat väsyneet suomut putoo silmiltä ja se toinen alkaa erehdyttävästi näyttää taas siltä samalta.



Mutta teidän molempien täytyy vaan sokeasti nyt uskoo että jaksaminen kannattaa, ja vaikka se toinen on nyt ihmeen kautta muuttunut kamalaksi, niin se kamala tulee samalla lailla ihmeen kautta muuttuun vielä ihanaksi. Huomaat vielä että kun pahin menee ohi niin rakastut siihen uudestaan.



Valitettavasti ilmaiseksi se ei tule, te joudutte PUHUMAAN asioista sillä aikaa, inhottavastikin, kipeästikin. Mutta eikö lapsen perhe ole yrittämisen ja pelastamisen arvoinen?



Nämä kaikki sillä oletuksella että se mies on vaan " inhottava" , ei lyö ja ryyppää.

väsymys, kiukkuisuus ja joskus toiselle napina OVAT normaalia. Huutaminen, etenkin lapselle TURPA KIINNI jne niin että lapsi nyyhkyttää peloissaan ja tavaroiden paiskiminen ovat VÄKIVALTAA- meistä moni on ollut tuollaisessa suhteessa ja valitettavasti yleensä väkivalta alkaa juuri noin, henkisenä josta seuraa tavaroiden paiskominen ja siitä se menee koko ajan pahemmkaksi, ELLEI osaa hakea apua! jos ap:n mies ei edes harkitse terapiaa, niin sanoisin että kipinkapin pois ennen kuin on liian myöhäsitä. emmeköhän lue varottavista esimerkeistä ihan tarpeeksi.

Puhun nimenomaan omakohtaisesta kokemuksesta.

Meidän parisuhde oli ihan kivillä tuossa vaiheessa. Valitettavasti " napina" ei ole riittävä sana siihen riitelyyn. Myös minä olin ihan varma että en tunne miestä kohtaan edes ystävyyttä. Pelkäsin että hän lyö. Nyt ymmärrän että hänellä ei ollut lähelläkään lyödä, vaan minä väkivaltaa lapsena nähneenä en osannut riidellä kun luulin että huutaminen=lyöminen. Ei se ole. Edes hanskan lyöminen tiskiin ei ole vielä lyömistä, eikä huutaminenkaan.

Mutta molempien pitää haluta yrittää ja pystyä puhumaan. Jos puhumista ja yrittämistä ei ala löytyyn niin minä en voi myös muuta neuvoa kuin eroa. Sen sijaan jos löytyy halu yrittää, niin silloin pitää panna romanttiset ajatuksen rakastaa/ei rakasta sivuun, ja yrittää vielä. Rakkaus on siitä kummallista että se voi loppua, mutta yhtä lailla se voi sitten palata takaisin.

Vierailija:

väsymys, kiukkuisuus ja joskus toiselle napina OVAT normaalia. Huutaminen, etenkin lapselle TURPA KIINNI jne niin että lapsi nyyhkyttää peloissaan ja tavaroiden paiskiminen ovat VÄKIVALTAA- meistä moni on ollut tuollaisessa suhteessa ja valitettavasti yleensä väkivalta alkaa juuri noin, henkisenä josta seuraa tavaroiden paiskominen ja siitä se menee koko ajan pahemmkaksi, ELLEI osaa hakea apua! jos ap:n mies ei edes harkitse terapiaa, niin sanoisin että kipinkapin pois ennen kuin on liian myöhäsitä. emmeköhän lue varottavista esimerkeistä ihan tarpeeksi.

Jospa mies ei ole alkujaankaan " tervehtynyt" erostaan aiemmasta liitosta ja nyt pukkaa kriisiä oikein tuplaten???