. Terapiassa olen alkanut käymään sairaaloisen lihavana ja äärimmäisen yksinäisenä lähes nelikymppisenä exkaunottarena

. Mä olin nuorena kaunis. Mutta elämä ei ole ollut mitenkään helppoa. Olin alkoholisoituneen yksinhuoltajan lapsi, kotona sai välillä kärsiä ihan nälkää puhumattakaan emotionaalisesta köyhyydestä. Koulussa kiusattiin, koska olin kotoisin juoppoja ja nistejä täynnä olevista kaupungin vuokrataloista, ja koulukaverit oli hienommilta alueilta. Lisäksi mun vaatteissa oli usein likaläiskiä ja haisin, koska äiti ei semmoisista asioista kuin pyykkien pesu murehtinut kun oli juoppoputki päällä. Koska minua kiusattiin, inhosin koulua ja kapinoin sitä vastaan. Lintsasin, karkailin, ei napannut mikään.

Teininä sitten tajusin tuon, että hei, miehethän on minusta kiinnostuneita. Etsin siitä pönkitystä kolhitulle itsetunnolleni, mutta aina siinä oli jotenkin ulkopuolinen ja tyytymätön olo. Ainoa hyöty oli, että kiusaaminen loppui, koska mulle tuli koviksen maine ja mulla oli niitä miespuolisia puolustajia jos tarve tuli. Yläasteella seurustelin ammattikoulun maalarilinjalaisen pojan kanssa, joka tuli koululle näyttämään närhen munat kiusaajatytöille, jotka olivat laittaneet pääni kusta sisältävään wc-pönttöön ja vetäneet pytyn useita kertoja niin että pitkät hiukseni kastuivat. Siihen loppui kiusaaminen. Mutta muuten olin edelleen sisäisesti hajalla ja ahdistunut ja levoton. Alkoholista tuli paras ystäväni, koska nousuhumalassa kerrankin koin olevani kokonainen ja onnellinen.

Koska kouluun en jaksanut keskittyä, lähdin peruskoulun jälkeen tehtaalle töihin. Se oli ihan ok. Mutta lähempänä 30 ikävuotta alkoholi ja roskaruoka alkoi näkyä jo ulkonäössäkin, minusta oli tullut lihava ja tyypillisen alkoholistin näköinen. Sellainen pubiruusu. Enää en saanut ns. tavallisten miesten ihailua, mutta kyllä baarista vielä lohkesi helposti. Mitään vakiparisuhdetta tai lapsia en halunnut, mulla ei ollut mitään kokemusta mistään ydinperheestä enkä osannut semmoisesta edes haaveilla. Olin päätynyt pitkälti äitini elämäntyyliin jossa elämä oli viinaa ja miehiä, sillä erotuksella että minä sentään kävin töissä toisin kuin äitini.

No, nyt tässä ollaan jo lähes nelikymppisenä, ja pakon edessä raitistuneena (haimatulehdus, rasvamaksa), sairaallloisen lihavana ja äärimmäisen yksinäisenä. Terapiassa olen alkanut käymään, ehkä se siitä. Mutta ei ole ollut helppoa ei.