Ai että kun on ihanaa taas kokea tämä tunne kun on parisuhteessa yksinäinen

Itsehän sitä valitsee kenen kans aikaansa viettää

Niin tuttua, vasta kolmas kumppanini vaikuttaa vielä näin 10 vuoden jälkeenkin pitävän minusta. 

Sama tilanne, tässä vähitellen on paljastunut että miesystävällä on välttelevä kiintymystyyli. Tapaamme viikonloppuisin, itse haluaisin nähdä useammin, mutta tyydyn antamaan miehelle tilaa.

Läheisyyttä on minulle liian vähän. Seksiä on, mutta pussailua, kainalossa pitämistä, lähekkäin olemista niin vähän. 

Tuntuu että jään koko ajan läheisyys- ja hellyysvajeeseen, mutta ymmärrän etten voi toista muuttaa. Ei kai tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin erota

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua, vasta kolmas kumppanini vaikuttaa vielä näin 10 vuoden jälkeenkin pitävän minusta. 

Minunkin sanoo rakastavansa ja on kuulemma valmis korjaamaan asiat. Toivotaan että tulee jotain muutosta. Ap

Sama. Miettinyt avioeroa koko päivän kun mies tuntuu nykyään etäisemmältä kuin opiskeluvuosien kämppäkaverit. Nyt jos menee lusikat jakoon niin oli viimeinen kerta yötä lajia. 

Kyllä se vaihtamalla voi parantua, kunhan itsekseen ensin miettii mitkä asiat ja merkit oli edellisissä pielessä ja mitkä kunnossa. Miten itse toimii suhteessa, ja olisiko omassa toiminnassa jotain parannettavaa. Vasta sen jälkeen lähteä etsimään sitä sopivaa puolisoa, ja pyrkiä siihen että ei toista samoja virheitään.

Tuttu tunne ja silti lähteminen todella vaikeaa kun monta yhteistä vuotta jo takana, vaikka mielessä kolkuttaa, että ei tästä loppuelämän suhteeksi ole ja yksinäisyys vaan pahenee, vaikka omasta olosta ja tarpeista oon monta kertaa puhunut toiselle. Hankalaa myös kun molempien lähipiirillä ja vanhemmilla vaikuttaa olevan kovat odotukset ja luulevat että kaikki tosi hyvin. Saan varmaan paljon pskaa niskaan sitten kun lähden, koska ulospäin tää varmaan näyttää ihannesuhteelta.

20-28v iässä olin enimmäkseen sinkku ja haikailin suhdetta. Sitten kun tästä suhteesta pääsen irti, niin aion kyllä arvostaa sitä että saa elää juuri kuten haluaa. Ja ymmärrän paremmin senkin että ei ne onnelliselta näyttävät paritkaan (joita ennen kadehdinkin) välttämättä sitä ole.  

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne ja silti lähteminen todella vaikeaa kun monta yhteistä vuotta jo takana, vaikka mielessä kolkuttaa, että ei tästä loppuelämän suhteeksi ole ja yksinäisyys vaan pahenee, vaikka omasta olosta ja tarpeista oon monta kertaa puhunut toiselle. Hankalaa myös kun molempien lähipiirillä ja vanhemmilla vaikuttaa olevan kovat odotukset ja luulevat että kaikki tosi hyvin. Saan varmaan paljon pskaa niskaan sitten kun lähden, koska ulospäin tää varmaan näyttää ihannesuhteelta.

20-28v iässä olin enimmäkseen sinkku ja haikailin suhdetta. Sitten kun tästä suhteesta pääsen irti, niin aion kyllä arvostaa sitä että saa elää juuri kuten haluaa. Ja ymmärrän paremmin senkin että ei ne onnelliselta näyttävät paritkaan (joita ennen kadehdinkin) välttämättä sitä ole.  

Parisuhteessa ja sinkkuudessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pitää vaan valita se, mikä sopii itselle parhaiten. Ovatko parisuhteen hyvät puolet tärkeämpiä kuin sinkkuna olemisen hyvät puolet.

Hyvin mielenkiintoinen avaus. Minulle viikonloppusuhde toimii todella hyvin, enkä tunne oikeastaan koskaan yksinäisyyttä. Tarvitsen itse asiassa aika paljon yksinoloaikaa palautuakseni arjen rasitteista, eikä sellainen työpäivän jälkeen väsyneenä sohvalla nyhjääminen paranna mielestäni suhdetta millään lailla. Toisille tällainen järjestely toimii pidempään, toisilla taas tulee raja vastaan jossain vaiheessa, ja sellaista se vain on.

Miehet on taitavia olemaan unelmakumppaneita sen ekan vuoden, sitten kaikki romantiikka ja arkiläheisyys jää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne ja silti lähteminen todella vaikeaa kun monta yhteistä vuotta jo takana, vaikka mielessä kolkuttaa, että ei tästä loppuelämän suhteeksi ole ja yksinäisyys vaan pahenee, vaikka omasta olosta ja tarpeista oon monta kertaa puhunut toiselle. Hankalaa myös kun molempien lähipiirillä ja vanhemmilla vaikuttaa olevan kovat odotukset ja luulevat että kaikki tosi hyvin. Saan varmaan paljon pskaa niskaan sitten kun lähden, koska ulospäin tää varmaan näyttää ihannesuhteelta.

20-28v iässä olin enimmäkseen sinkku ja haikailin suhdetta. Sitten kun tästä suhteesta pääsen irti, niin aion kyllä arvostaa sitä että saa elää juuri kuten haluaa. Ja ymmärrän paremmin senkin että ei ne onnelliselta näyttävät paritkaan (joita ennen kadehdinkin) välttämättä sitä ole.  

Parisuhteessa ja sinkkuudessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pitää vaan valita

Parisuhteitakin on niin monenlaisia. Itse nautin seurustelusta paljon enemmän kuin ei-seurustelusta, mutta en jaksaisi sellaista "asutaan yhdessä, mennään naimisiin, hankitaan lapsia" -tyyppistä suhdetta ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Miehet on taitavia olemaan unelmakumppaneita sen ekan vuoden, sitten kaikki romantiikka ja arkiläheisyys jää

Valitettavasti tämä ei ole sukupuolittunut ongelma. Alkuenergia kestää suhteessa yleensä sen 6-18 kuukautta, ja vasta sen jälkeen saa tietää, ollaanko oikeasti yhteensopivia. Aika monelle tapailemalleni naiselle läheisyys, seksi, hyvät kesustelut ja yhteinen hauskanpito riittävät suhteen kulmakiveksi ensimmäiset kuukaudet, mutta sen jälkeen jostakin nousee se tarve arkistaa ja eskaloida suhdetta alkuperäisten speksien ohi, vaikka aluksi olisi keskusteltu mitä. Tämä on aina yhtä suuri pettymys.

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Vierailija kirjoitti:

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Ihan ymmärrettävää puolin ja toisin. En itsekään välitä tällaisesta kuhertelusta, vaikka se monelle on varmasti tärkeää. Jos seksiä pitäisi aina edeltää tällainen sessio, ei suhteesta kyllä tulisi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies taannoin kysyi sängyssä 'kerro mistä tykkäät'. Sanoin, että tykkään siitä että halaillaan ja pussaillaan sohvalla vaatteet päällä ensin vähintään puoli tuntia. 'Ääh, emmää semmosta..'

Ihan ymmärrettävää puolin ja toisin. En itsekään välitä tällaisesta kuhertelusta, vaikka se monelle on varmasti tärkeää. Jos seksiä pitäisi aina edeltää tällainen sessio, ei suhteesta kyllä tulisi mitään.

Lisäys: Tuollaisia ei pitäisi kyllä töksäytellä, kun toinen on avoin ja ilmaisee halujaan ja seksuaalisia kiinnostuksenohteitaan. Sellainen voi tuntua tosi pahalta, oli toive sitten mikä tahansa.

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

Mulla samoja kokemuksia. Tällä hetkellä onneksi yksineläjänä, eikä ole yksinäistä. Pelottaa, että milloin sitä taas erehtyy ihastumaan ja parisuhteeseen, kun lopputulos on kuitenkin aina sama, että miestä kiinnostaa ihan kaikki muu ja muut kuin minä. Kaikkea hyvää sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

Sä olet rakastajatar, mieti riittääkö se sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

miksi sä haluaisit sun miehen äidin kuolinvuoteelle..eikös ole aika luonnollista että siellä on mies ja ne lapset..näissä uusperhekuviossa pitää tajuta että se uusi kumppani ei ole kaikessa se 100% nro 1 ja miehellä on myös entinen elämä. Jos lapset eivät kaiken lisäksi susta vielä pidä, niin miksi siinäkin pitäisi olla mukana väkisin? Kannattaa hankkia ehkä joku mieluisa harrastus ja nauttia miehen seurasta silloin kun hän on sun seurassa?

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole ongelmana läheisyys. Ollaan paljon lähekkäin, sanotaan joka päivä että rakastetaan jne. Molemmilla on omat kämpät ja näin on hyvä. Mutta nyt jotenkin havahduin siihen, että minä olen hänen muusta elämästään erillinen asia. Minusta tuntuu todella epäreilulta, että mieheni ja lapsensa ovat nyt kuolevan anoppini luona ja minua ei haluttu mukaan. Jätettiin ihan täysin yksin.

Nyt samalla silmäni aukesivat sille, että näin tämä menee aina. Aina lasten kanssa tehdään ja mennään, ja minä en ole näissä kuvioissa osallisena. Tuntuu ihan tosi itsekkäältä edes tässä tilanteessa alkaa vaatia yhtään mitään, mutta tunnen silti epäreiluutta ja vihaa. Ja tämä eristäminen tapahtuu pääasiassa siksi, että mieheni täysi-ikäinen lapsi ei hyväksy minua ja hänelle ei saa tulla paha mieli. Mies on luvannut työstää ja korjata tämän ongelman mutta minulla alkaa olla sellainen olo, että ihan sama.

Ap

Hyvin mielenkiintoista. Kiitos näistä kommenteistasi, ne antavat hyvän mahdollisuuden refletoida. Minulle kun taas erillisyys  kumppanin muusta elämästä ei ole ongelma lainkaan, enkä ole esimerkiksi lainkaan kiinnostunut tapaamaan hänen sukulaisiaan. Tärkeintä on, että kun vietetään aikaa yhdessä, silloin ollaan kunnolla yhdessä, ja kun ei vietetä aikaa yhdessä, kumpikin saa elää omaa elämäänsä. Näin kohta 40-vuotiaana en kyllä jaksaisi sekuntiakaan mitään sukujuhlia tai uusperhekuvioita.

t. edellinen kommentoija