Kuinka paljon mielestänne normaaliin elämään kuuluu ahdistusta?

Sanotaan nyt, että minua esim. harmittaa kun en ole pessyt kylppäriä kahteen viikkoon. Se harmittaa, mutta ei se suoranaisesti " ahdista" .



Toki, jos on suurempia ongelmia kuten työttömyys, sairaus etc... on " ahdistus" kuvaavampi sana. Mutta uskoisin, että työttömyyden ja sairauden kanssakin on opittava elämään. Ne eivät voi ja saa ahdistaa koko ajan, joka päivä.

Mutta jos et ole vielä huomannut, elämä on täynnä isoja asioita ja kriisejä. Niidenkin ahdistaminenkin on normaalia, ja sitä kutsutaan suruksi.



Mua ahdistaa joka päivä ja joka yö, mutta käyn läpi erästä raskasta vaihetta, joka pian helpottanee. Silti mielenterveyteni on varmaan ihan normaali.

Sitten taas vaiheita jolloin ei ollenkaan. Ei siitä kannata huolestua jos on rankkoja vaiheita, ne kuuluvat elämään, mutta jos niitä helppoja päiviä ei tule ollenkaan, käy lääkärissä, ahdistus voi ' jäädä päälle' ja voi vaatia hoitoa.

Asioita murehditaan vasta sitten kun ne osuvat omalle kohdalle. Tehdään mitä voidaan, eikä jäädä märehtimään.

mutta se mikä hallitsee elämää on tärkein mittari.



Jos esim. koet jotain ikävää, olisi luonnotonta kokea mitään ahdistusta tai surua. Pahan menetyksen jälkeen masennuksen tunne on luonnollista.



Sen sijaan, jos masennus tai ahdistus alkavat hallita elämää etkä koe enää muita tunteita puhtaasti (ilman taustalla olevaa ahdistusta), on aika hakea apua.

" olisi luonnontonta olla kokematta" piti kirjottaa.

Joka toinen on masentunut ja ahdistunut, vaikka kyseessä olisi vaan pelkkä vit**us.

Mulla oli esim kolmen vuoden vastoinkäymisjakso, jolloin olin todella ahdistunut. Ja nyt ei ole kyse mistään siivoamisen jäämisestä tms. Siitä aiheutuvaa olotilaa ei voi kutsua todelliseksi ahdistukseksi mielestäni.



Nyt elän viidettä vuotta ilman isoja vastoinkäymisiä. Toki pieniä ylämäkiä on matkanvarrella, mutta ehkä niihin osaa asennoitua uudella tavalla oikeiden vastoinkäymisten jälkeen, eikä niille anna niin suurta osaa päivittäisessä elämässä ja hyvinvoinnissa.



Mutta en usko, että on olemassa mitään mittaa, jonka mukaan jokaiselle jaetaan vastoinkäymisiä. Kuten PMMP:n tytöt laulaa:



" On mulla asiat joskus osuneet kohdalleen.

Se saattoi vahinko olla,

eikä tapahdu uudelleen.

Suru joskus käy, ja ikävää riittää;

kantaa laineet laivatkin.

Mistä mun pitäisi ketäkin kiittää?

- Jossain on kai vastauskin.



Siskosta tuli ja äiti asuntolainoineen.

Ostin kadunmieheltä pyörän,

joudun nyt oikeuteen.

Joku toinen aina edellä

ottaa irti kaiken minkä saa.

Mulla kun ei oo mitä ottaa,

ei se paljon haittaakaan.



Tässä elämä on:

oma kallis ja tarpeeton.

Joki joutava laineillaan

mua lastuna vie mukanaan,

ja ensin mä vapisin aaltojen alla.

Opin olemaan antautumalla.

Pohjallakaan ei yksinään olla:

alakulo on seurana haikeuden.



Luulin ennen, että jossain

mitataan tarkalleen,

milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen.

Se on pelkkä harha, perätön luulo,

toiset hölmöt uskoo niin.

Jäävät hartiat väkevän, suuren,

pieneksi kuin heikonkin.



Miksi kysyt, miten käytän

päivät jotka vielä saan.

Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten edes tilataan?

Enkä opi sanomaan, et kaipaan,

vaikka pyydätkin.



Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan."

Teen töitä kotona, ja ensinnäkään en pääse alkuun. Vaatii todella paljon energiaa päästä pelon yli ja saada aloitettua. Sitten kun on saanut aloitettua, noin vartin välein ahdistus käy niin voimakkaaksi, että se on pakko katkaista jotenkin, ja tulen tänne. Täällä valitettavasti saa helposti liikaa aikaa kulumaan, kuten varmaan moni tietää.



Tämä on ollut tällaista nyt kymmennen vuotta! En millään jaksaisi enää, olen niin kyllästynyt tähän ja yhä vaikeammaksi käy aloittaminen. Olen kymmenen vuotta sättinyt itseäni laiskuudesta, saamattomuudesta, välinpitämättömyydestä jne. ja soimannut itseäni, etten pysty hallitsemaan ahdistusta yhtä hyvin kuin muut. Viime aikoina olen ruvennut epäilemään, että ehkä muilla EI OLE tätä ahdistusta riesanaan. Ja ehkä en oikeasti VOI itselleni mitään. En vaan PYSTY vaikka haluaisinkin, vaikka pidän työstäni! Voin vaan kuvitella, miten laiskalta vaikutan muista ihmisistä, esim. miehestäni, joka käytännössä elättää mut :' (((((((((((.....

kyllä juttelisin jonkun asiantuntijan kanssa aiheesta, ei minusta kuulosta ihan normaalilta. Ja voi kuitenkin olla hoidettavissa.